Olen kyllästynyt vihaan, piste (Filosofian Puutarha 10v)

Seksualisti ilmoittaa kyllästyneensä miesvihaan. Miesviha, naisviha, kaikenlaista vihaa on somessa ja maailmassa ylipäätään aivan liikaa. Mikä on muuten hyvä syy pitää somen seuraaminen minimissään. Olen tullut siihen tulokseen että moni somelle tunnusomainen periaatteessa viaton piirre ruokkii helposti vihaa. Kun viestit ovat lyhyitä, joudutaan mutkia oikomaan suoraksi, usein turhan reippaasti jos kommentoitavana on yhtään monimutkaisempi aihe. Kun viestejä on tulvaksi asti, erottuvat seasta usein ne viestit jotka aiheuttavat tunnereaktioita- ja kumpi nyt on voimakkaampi reaktio, ilahtuminen vai kiukustuminen? Kummasta saa näyttävämpää toimintaa, riidankylvämisestä ja provosoimisesta vai rauhan rakentamisesta? Niinpä.

Kun kommentoida pitää nopeasti, sanomisiaan ei juuri ehdi hioa eikä harkita vaan helposti tulee näpyteltyä maailmalle se ensimmäinen tunnekuohahdus. Ei ehdi aina tarkentaa, keitä kaikkia on tarkoitus arvostella koska yleistykset ovat tarkkoja määritelmiä lukijaystävällisempiä: miehet sitä, naiset tätä –kaupanpäällisiksi yleistävässä puhetavassa saa vielä usein aikaan meheviä vastakkainasetteluja. Yritykset ymmärtää ja pyrkimykset rakentavaan keskusteluun ovat paljon tylsempiä ja siksi ne jäävät tehokkaasti alakynteen.  Siinäpä sitä jo ollaan, ja tämän pika-analyysin päälle tulevat tietysti kaikki tilanteeseen vaikuttavat monimutkaisemmat sosiaaliset ilmiöt kuten samanmielisten kuplat ja sähköisen etäännyttävä vaikutus joka saa ihmiset laukomaan helposti sellaisia asioita joita ei päin naamaa keskustelukumppanille laukoisi- ainakaan ennen kuin myrkylliset ajatukset vahvistuvat somessa niin että ne alkavat puskea esiin Reaalimaailmassakin.

Minä olen niin maan perusteellisen kyllästynyt vihaan ylipäätään. Se on pahe josta ei seuraa mitään aitoa hyvää ja jossa on vielä sekin ärsyttävä piirre että se joka vihaa luovuttaa väistämättä kohteensa hallintaan epämiellyttävän suuren osan ajatuksistaan ja emotionaalisesta kapasiteetistaan. 

Koko somea en voi korjata, mutta oman osani olen koittanut tehdä. Tämä blogi on sillä lailla todella epämuodikas paikka että iskevien meemien sijasta täältä löytyy enimmäkseen pitkiä tekstejä ilman kuvitusta. Teidän, Rakkaat Lukijat, on pakko hidastaa tahtia siksi aikaa kun kuljeskelette Filosofian Puutarhassa. On pakko keskittyä ja malttaa lukea hitaita mielipiteitä myös herkistä aiheista. Ei täältäkään suuria tunteita puutu, mutta irtoheitot ja möläytykset puuttuvat. Kun asioita pysähtyy miettimään ja harkitsemaan, vaikka sitten sillä uhalla että maailma kiiruhtaa ohi oikealta ja vasemmalta, tuloksena on yleensä sekä parempia ajatuksia että parempi mieli. Kymmenessä vuodessakaan tällä reseptillä ei saa massayleisöjä vetävää blogia, mutta omasta mielestäni sillä saa aikaan jotain paljon parempaa: nettiin pienen rauhallisen kulman jossa on tilaa miettiä vaikeitakin aiheita rauhassa. Se tosiasia että olen saanut blogin historian aikana vain yhden vihakommentin huolimatta siitä että otan varsin säännöllisesti kantaa provosoivina pidettyihin aiheisiin (vaikka täällä siis käy ihmisiä ja jopa ison luentosalillisen verran rekisteröityneitä lukijoita) kertoo siitä että olen epämuodikkuudestani huolimatta onnistunut tekemään jotain oikein.

Puutarha on pysynyt puutarhana eikä laajentunut Filosofian Läänitykseksi, mutta tärkeintä on että se on pysynyt. Edes netti ei pakota ketään kommunikoimaan tavalla joka ei tunnu hyvältä. Tarvitsee vain sietää se ajatus että seuraajia ei sitten ole niin paljon kuin niitä voisi olla jos kalastelisi lukijoita tarmokkaasti ja valmiina uhraamaan alkajaisiksi muutamia aika tärkeitä asioita, kuten harkitsevan, rauhallisen pohjavireen. Omistani jyrkästikin poikkeavia mielipiteitä on täällä kyllä nähty, vaan ei järkevän keskustelun nopeaa romahdusta poterosta toiseen huuteluksi. Päinvastoin, kerta toisensa jälkeen olen saanut ilahtua siitä miten rauhallisesti ja perustellen olette esittäneet eriävät mielipiteenne. Kehuista ja kannustuksista saan hyvän mielen, mutta eri mieltä olevien kanssa rauhallisesti ja loogisesti keskustellessa on suuressa vaarassa viisastua. Kuten jo Sokrates tiesi: jos joku osoittaa sinun olevan väärässä, hänelle on syytä olla aidosti kiitollinen sillä hän on vaivautunut vapauttamaan sinut huonosta ajatuksesta. Tällä asenteella täällä elellään, ja jos somemaailman rumat puolet alkavat ottaa jotakuta pannuun yhtä paljon kuin minua, uskallan suositella tämän blogin periaatteita kokeiltavaksi. Maailman korjaaminen on yleensä parasta aloittaa itsestään.

Jokaisen on oman hyvinvointinsa kannalta myös erittäin hyvä harkita huolellisesti kuinka paljon ja mitä lähteitä kannattaa seurata jotta pysyy informoituna muttei saa ähkyä tai huomaa provosoituvansa milloin mistäkin. Tästä syystä minua ei löydy Facebookista, Twitteristä, Instagramista eikä edes Linkedinistä. Varmasti minulta menee ohi muutama tiedonmuru, mutta villi veikkaukseni on että suurin osa siitä mikä ohi menee ei ehkä ole tietämisen arvoista. Taistelujensa lisäksi kannattaa myös leikkikenttänsä valita huolellisesti. Ihan kaikkeen ei aina tarvitse ottaa kantaa, ei silloinkaan kun jotakin sanottavaa saattaisi olla, oli syynä sitten kiire tai väsy. Kiinnostavista asioista voi aina palata puhumaan myöhemminkin, ja todella tärkeistä asioista maailmassamme kulkee tuhansien vuosien pituisia keskusteluja.

Minä taas huomasin, että tästä omakehusta tuli aika kiva kymmenvuotisjuhlapostaus blogille, vain vähäsen etuajassa. En lupaa että Puutarha pysyy netissä toisenkin vuosikymmenen, mutta eihän sitä koskaan tiedä vaikka pysyisikin. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon, sekä isossa maailmassa, somessa että omassa elämässäni. Niin kauan kuin bloggaaminen on kivaa ja sopii luontevasti elämääni, niin kauan kuin on sellainen olo että tällaiselle pienelle sekalaisten ajatusten saarelle on netissä ehkä tarvettakin, täällä pysytään. Jos jotakin blogin ensimmäisen vuosikymmenen aikana on oppinut niin sen etteivät maailmasta jutunaiheet lopu.

Viikon jumalatar: Pele

Viime aikoina uskonto-tagin alla on käynyt trafiikkia, joten ehkäpä uudelle postaukselle aiheesta on kysyntääkin? Ajankohtainen tämänkertainen esittely ainakin on, sillä turistitulivuorten aatelia edustava Kilauea on aktivoitunut hiljattain isomminkin. Seuraavan kerran(!) seudulla vieraillessani Volcanoes National Park on taas eri näköinen kuin viime kerralla.

Pele ei ole Havaijin jumalista merkittävimpiä, mutta kuuluisin Hän todennäköisesti on. Turisti oppii jo oppaasta lukemalla että Hale'ma'uma'u:n kraaterissa pääkonttoria pitävä jumalatar on sitten pahansisuinen tapaus jonka erikoisalana on häätää ihmisiä mailtaan ja aiheuttaa ikävyyksiä turisteille jotka erehtyvät nappaamaan matkamuistoksi Volcanoes Parkista laavakiviä sen verran että laavakivien palautusosoitekin on helposti löydettävissä. Ja välillä Pele tietysti saa oikein kunnon raivarit. Miten muutenkaan tulivuoren luonnon voisi ymmärtää?

Niin, ihan kaikkia kalajuttujahan ei kannata uskoa, ja ehkä aivan erityisesti ei kannata uskoa kristillisesti värittyneitä satuja joissa pahat pakanajumalat mellastavat ja viidakon villit sitten epätoivoisesti lepyttelevät heitä kaivaten kipeästi lähetyssaarnaajia kertomaan ettei jumalille tarvitse uhrata vaan luonnolta voi yksinkertaisesti mennä ottamaan minkä haluaa luottaen siihen että jos ihminen tuhoaakin planeetan, uusi taivas ja uusi maa kyllä odottavat para-avaruudessa. Jokainen voi myös itse miettiä, kuinka järkevää on hankkia talo ilman kotivakuutusta (joita vakuutusyhtiöt eivät alueelle myönnä) suoraan aktiivisesti purkautuvan tulivuoren päältä, vaikka kuinka halvalla irtoaisi. Ainakin tällä kertaa Kilauean aktiivisuudesta pahiten kärsinyt Leilani Gardensin alue on sellaista seutua minne on vaikea kuvitella kenenkään muuttaneen ymmärtämättä että pirtti voi jäädä hyvin lyhytikäiseksi ja että puutarhaan voi saada ikioman miniversion Volcanoes Parkista lyhyellä varoitusajalla.

Huomasin jo ensimmäisellä retkellä Kilauealle, että paikalta löytynyt Pele ei vaikuttanut yhtään turistijuttujen kuvaukseen sopivalta. Big Island ei ole vielä valmis, eikä tuliperäisen saariketjun rakentaminen keskelle Tyyntämerta ole näpertelyä vaan urakka johon kuluu paljon tulta ja tulikiveä. Devastation Trailia seuraillessani puista kuuluva kuiske ja lintujen viserrys ei kertonut räjähdyksistä ja tuhosta vaan elämästä ja monimuotoisuuden syntymisestä keskelle valtamerta. Havaijin saariketju alkaen Luoteis-Havaijin saarista jotka ovat jo vajonneet meren alle ja päättyeen uusimpaan tulokkaaseen 'ihiin joka kasvaa meren alla 35 kilometrin päässä Big Islandista on tarina suurista seikkailuista, lajiutumisesta ja ainutlaatuisten elinympäristöjen syntymisestä sekä saarille että merenpinnan alle ja elämän monimuotoistumisesta keskellä suurta sinistä ulappaa.

Ihmisen sitkeisiin paheisiin puolestaan kuuluu taipumus tunkea nenänsä aivan. joka. paikkaan. ja märistä jos luonto kehtaa tehdä mitään muuta kuin alistua kiltisti ihmisen oikkuihin. Ihminen näkee, ihminen ottaa. Tarinat Pelen "oikuista" alkoivat kuulostaa pakanallisiin korviin yksinkertaiselta viisaudelta: joka tahtoo liikkua saaristonrakennustyömaa-alueella, saapi sitten olla varovainen. Myös rakennusprojektin suoranaista sabotointia kannattaa välttää. Sen Minun Pikku Matkamuistolaavakiven viattomuus kärsii hiukan kun ajattelee, millaisia ääliöiden turistien laumoja Volcanoes Parkissakin liikkuu jatkuvasti aistit ja aivot tukossa ajattelemassa viisastumisen ja ainutlaatuisen ekosysteemin sijasta vain omaa huviretkeään ja omia matkamuistojaan. Jos Pele pystyy pistämään hölmöilylle hanttiin, siinä voisi nähdä valituksen aiheen ohella myös opetuksen sellaisesta aiheesta jota ihmiskunnan olisi syytä miettiä enemmänkin. Jos jumalatar sattuisikin harrastamaan vapaa-aikanaan vähän vastalähetyssaarnaamista, mitä pitäisi ajatella siitä miten heikosti sekin jumalansana kuulostaa perille menevän? Toivottavasti Pele pääsee purkamaan traumojaan Asgardin Vertaistukiryhmään josta epäilen ja toivon muun muassa YHWH:nkin hakevan tukea. Jos ei pääse, eipä olisi ihme vaikka Hän joskus joutuisi päästelemään vähän ylimääräisiäkin höyryjä. Jumalilla saattaa olla temperamentti, mutta ei myöskään pidä vähätellä ihmisten rasittavuutta ja kovapäisyyttä.

Onneksi osasin marraskuisella matkalla osoittaa Pelelle alohaa vähän käytännössäkin. Minulla ei (ainakaan toistaiseksi) ole tietotaitoa hyvien ho'okupu:iden väsäämiseen, mutta oli minulla silti yksi lupaava idea siitä millainen uhri saattaisi ilahduttaa kaukaisessa maassa jossa vierailija ei aidosti omista muuta kuin omat tekemisensä. Kansallispuiston rantakallioilla seikkaillessani (jotka ovat sittemmin taas kokeneet muodonmuutoksia) mukanani kulki roskapussi. Se täyttyi kävelyretken kuluessa vaivatta. Tästä aiheutunutta ärsytystä hälvensi onneksi havainto siitä että Pelekin on siinä mielessä perihavaijilainen jumalatar että Hän osaa vastata alohaan alohalla. Tältäkin retkeltä tuli kannettua kotiin monenlaisia tuliaisia, mutta arvokkain niistä oli jälleen viisastuminen muutamassakin tärkeässä asiassa ja aavistuksen rikkaampi käsitys siitä millaisia ihmeitä maailmaan mahtuukaan.

Uuden aktiivisuusjakson nostattamat kohuotsikot eivät siis oikein sopineet yhteen sen teologisen käsityksen kanssa jonka olin ehtinyt Pelestä muodostaa tassutellessani Hänen maillaan, katsellessani saarenrakennustyön edistymisen merkkejä, kuunnellessani viidakoiden kuisketta ja havainnoidessani elämän valloitusretkiä uusille laavakentille. Ilahduinkin huomatessani että näissäkin mieleeni nousseissa saduissa saattoi olla ripaus totta, sillä turistipropagandasta poikkeavat näkemykseni saavat tukea myös viisaammalta ja kokeneemmalta väeltä.

Kevään Ankeuttaja-palkinto jaettu, eli muutama ajatus rakkaudesta kuumien kevätpäivien varalle

Filosofian Puutarhan Kevään Ankeuttaja-palkinto menee Paula Tiessalolle, joka tietää ettei romanttista rakkautta ole olemassa. Siihen uskominenkin tekee kuulemma ihmiset onnettomiksi (toisaalta uskomatta jättäminen näköjään tekee kyyniseksi ankeuttajaksi).
“Kun kumppani on kiukkuinen, sairas tai masentunut, siitä on romantiikka kaukana.”, hän tietää. Puhu vaan omasta puolestasi ja lämmin osanottoni, sanon minä tähän. Onneksi eksistenssiväitteen kumoamiseen riittää yksikin vastakkainen esimerkki. Meillä ollaan yhteisten vuosien aikana oltu sairaita, masentuneita ja kiukuteltu, ja siinä välissä on usein stressattu milloin mistäkin hyvästä syystä. Rakkaudesta ja romantiikasta ei ole ollut pulaa ikinä. Voinemme olla yhtä mieltä siitä että Tiessalon alkuhuuman kohahdus ja romahdus- teorian mukainen lässähdys olisi jo tullut vajaassa parissakymmenessä vuodessa jos olisi tullakseen? Eksistenssiväite on näin kumottu, ja lisää vastaavaa menoa todennäköisesti ja toivottavasti löytyy monesta muustakin suomalaisesta perheestä. 

Oikeastaan, kun nyt oikein tarkkaan asiaa mietin, minusta ritariromantiikka voi olla hyvinkin lähellä juuri haastavissa tilanteissa. Jos tahtoo tehdä toiseen vaikutuksen pelastamalla hänet lohikäärmeen lounaslistalta, tarvitaan valitettavasti ensin se lohikäärme. Jos haluaa tehdä toiselle selväksi että on ainakin hetkittäin sankarillisen rohkea, kärsivällinen kuin pyhimys, ja ylipäätään tyyppi johon todellakin kannattaisi rakastua, se on paljon tehokkaampaa demonstroida tekemällä tarpeen niin vaatiessa sankaritekoja kuin puhumalla pehmeitä kynttiläillallisen ääressä.

Entä mitä on tämä “romantiikan palauttaminen suhteeseen”? Meillä päin on normiarkea koittaa ilahduttaa puolisoa ja tehdä hänen elämästään jollain tavalla erityistä. Romantiikka ja arki eivät ole toistensa vastakohtia, vaan harmaa arki on erinomainen tausta pienille ja suurille romanttisille eleille. Miksi romantiikka pitäisi lopettaa, tai tipauttaa elämän tärkeysjärjestyksessä arjen rasittavien puolten alle? Miksi sitä olisi normaalia alkaa jossakin vaiheessa väheksymään vain huomatakseen vähän ajan päästä että elämästä on kadonnut jotakin tärkeää? Mikä järki siinä nyt olisi? Tiessalon mukaan pitkissä suhteissa romantiikka tarkoittaa mahdollisimman kauaksi arjesta lavastettuja tilanteita jotka ovat tuhoon tuomittuja ylisuurten odotusten takia. Minä taas ihmettelen, miten pielessä voi ihmisen rakkauselämä olla jos romantiikka on arjen vastakohta ja normimarraskuisesta maanantaista käsin tarkasteltuna tukevaa utopiaa. Jos siihen ajautuu parissa vaivaisessa vuodessa, kannattaisi minusta kyllä harkita vakavasti lätkimään lähtemistä sillä perusteella että rakkauden löytymisen sijasta on tullut hormoniensa huiputtamaksi. Alkuvaiheessa kokemattoman voi olla vaikea erottaa suurta rakkautta hormoniryöpystä, vaan annapas ajan kulua niin totuus tästäkin selviää. Jos se lässähtää, se ei ole Rakkautta. 

Meidän lattioilta löytyy aika usein likaisia sukkia ja keittiön kaappien ovet taitavat olla useammin auki kuin kiinni. Olemme vähän huithapeleita tuollaisissa asioissa. Siksi en käsitäkään, mitä tekemistä arjen pikkuasioilla on romanttisten tunteiden kanssa. Onko kumppanin inhimillisyys ja ihmisyys Tiessalolle jotenkin ylitsepääsemätön kriisi? Eikö se että toinen vaikuttaa jo ensisilmäykseltä lähtien olevan ihmislajin edustaja jotenkin sisällä lupauksen siitä että jos läheisiin tekemisiin ryhdytään, hän pian paljastuu inhimilliseksi, ruumiilliseksi ja epätäydelliseksi olennoksi? Minusta liian täydellisen oloiset ihmiset ovat epäilyttäviä. Ties mitä sellaiset salaavat, elleivät sitten ole kireäpipoisia suorittajia jotka laativat huonekasveilleenkin kasvutavoitteita. Instagram-täydellisyys tuottaa nättiä kuvamassaa, mutta ainutlaatuisuus vaatii annosta aitoutta, mielellään myös inhimillisyyttä. 

Läheisyys puolestaan edellyttää avoimuutta ja sen vastinparina luottamusta siihen että on riittävä vaikka olisi kiiltokuvan sijaan ihminen. Jos tunteet ovat todella suuria, miten ihmeessä pienet, arkiset ja merkityksettömät asiat oikein saavat ne tapettua? Kyllä on kumma käsitys suurista tunteista. Omien havaintojeni mukaan oikea rakkaus sopeutuu ja muuttaa muotoaan tarpeen mukaan. Se sopeutuu ja etsii aina tilanteeseen sopivan ilmenemismuodon edistää rakastetun hyvää elämää. Se voi tarvittaessa olla hiljaa ja jopa lähteä suhteesta jos esimerkiksi näyttää siltä että suhde olisi toisen edun vastainen (käytännön esimerkki: rakastava ihminen ei mahdollista toisen addiktiota tai rötöstelyä). Rakkaus ei vaadi vastapalveluksia tai huolehdi tarkasti omista eduistaan ja oikeuksistaan, eikä se vaadi rakastettua koskaan taipumaan yhtään enempää kuin hän haluaa. Rakkaus ei heilu viikon hormonitason tahtiin eikä ala mököttää jos kaikki (tai mikään) ei mene niin kuin haluaisi tai niin kuin on suunniteltu. Se on jopa suurempi kuin oma ego, omat kompleksit ja rajoitteet. Vain kaksi asiaa ovat sille mahdottomia: kuoleminen ja tietoinen toimiminen toisen hyvän vastaisesti. Sellaista on Rakkaus, eri asia sitten on se että maailmassa on paljon parisuhteita jotka perustuvat muihin asioihin. 

Tiessalon kuvaileman käsityksen suurin surkeus on, että sen vihollisia ovat arki ja inhimillisyys, ne kaksi asiaa joita kuuluu reilu annos jokaisen elämään. Silloin toiseen tutustuminen tarkoittaa itsestäänselvästi lähinnä ikävien ja banaalien piirteiden vähittäistä paljastumista aluksi aivan upealta vaikuttaneesta ihmisestä, ei sitä että löytää enemmän ja selkeämpiä syitä rakastaa. Sillä logiikalla ensimmäisestä hormonihumauksesta ei päästä kuin alaspäin. 
Jossain vaiheessa tunteet vaihtuvat hyötynäkökohtien laskelmoimiseen, puurtamiseen ja pohdintoihin siitä minkä väristä se ruoho aidan toisella puolella olikaan. Silloin monella tuppaa hämärtymään se mitä eroa on kypsällä suhteella ja suhteella johon alkaa olla kypsynyt. Siitäpä ei sitten olekaan enää pitkä matka eroon, syrjähyppyrulettiin tai pystyynkuolemiseen, itse kunkin temperamentista ja käytännön vaihtoehdoista riippuen. Jos näin synkän maailmankuvan omaava ihminen löytäisikin jonkun jota epäilisi rakastavansa aidosti esimerkiksi siksi että hän näyttää paljon enemmältä kuin lupaavalta tyydyttäjältä omille himoille, järkevintä olisi juosta tilanteesta karkuun täyttä vauhtia. Jos tietää, ettei pysty antamaan toiselle parempaa elämää vaan vain pitkän jonon pikku pettymyksiä alas kohti pohjaa jossa odottaa joko erorumba tai tyytymätön, katkera ja kyyninen yhteisasuminen, on selvää että toinen pääsee paljon vähemmällä jos ei edes aleta yrittelemään.

Onneksi tiedän nykyään kokemuksesta ettei tämä synkkä kuva kerro mitään todellisuuden perusluonteesta vaan on korkeintaan jonkinlainen merkki siitä että pää alkaa vähitellen selvitä hormonipilvestä jota on erehtynyt luulemaan rakkaudeksi, mahdollisesti siksi ettei paremmasta tiedä. Rakkaudessa on kyse jostakin aivan muusta kuin itsekkäistä geeneistä jotka koittavat ajaa omistajansa lisääntymään. Kun kyse on rakkaudesta yhteisen historian kertyminen ei ole uhka vaan se voi olla myös yhdistävä tekijä. Tylsyys ei tule kylään jos on valinnut kumppanikseen kiinnostavan ja hyvällä tavalla monimutkaisen tyypin. Arkirutiinit eivät tapa jos niiden välissä viljelee monenlaisia ihmeitä. Vastoinkäymiset nähdään tilaisuuksina sankarillisuuteen. 

Niin että mitä himputin väliä niillä pyykkikorista eksyneillä sukilla on, jos toisaalta on päivänselvä fakta että niiden unohtaja on loputtoman mielenkiintoinen olento jonka supervoimana on tehdä arjesta ihmeellistä, eksistenssistä elämää -ja jolle on itse se ihminen joka saa sukatkin pyörimään jaloissa? 

posted under | 0 Comments

Jääkiekkoa & lätkää

Filosofian Puutarhassa seurataan ilolla ja innolla jääkiekon MM-kisoja. Eilen illalla tunnelma Pientilan kisakatsomossa oli katossa, kuten tietysti kaikissa muissakin suomalaisissa kisakatsomoissa. Oli se sellaista Suomen ilotulitusta paukkujen lennellessä vastustajan maaliin yksi toisensa jälkeen.

Erinomaisiin lätkän maailmanmestaruuskisoihin vaaditaan tietysti erinomainen joukkue. Se meillä on. Sitten tarvitaan hyvä tarjoilu kotikatsomoihin. Siitä joutuu jokainen vastaamaan itse. Kansankarkelot viimeistelee menevä kisabiisi jota voidaan luukuttaa vaikka sitten siellä torilla. Nyt meillä on sekin, kiitos Tuure Boeliuksen joka on ikäisekseen ollut kaikin puolin ehtiväinen kaveri. 

...ja tässä blogissahan homostelun esiin tuominen myönteisenä ja normaalina loppuu siinä vaiheessa kun kukaan ei koe tarpeelliseksi lähetellä artistille vihaviestejä tällaisesta varsin kesystä videosta. Sitten kun tästä aiheesta tehtävissä videoissa miehet esiintyvät yhtä vähäpukeisina kuin musiikkivideoihin päätyvien naisten on aivan arkista esiintyä, ja vieläpä ilman erityistä mediamylläkkää. Sitä odotellessa.

Homostelu nimittäin on normaalia ja sopii lätkäjätkille siinä missä muillekin kiinnostuneille. On aina myönteinen asia, kun ihmiset löytävät toisensa ilon eivätkä vihan pitämisen merkeissä. Toivottavasti tämä ilosanoma alkaa nyt vähitellen valjeta pimeimpienkin pirttien peränurkissa. 

Toivotaan, että Tuuren haukkujatkin löytävät elämäänsä jostakin sen verran sutinaa etteivät joutaisi eivätkä viitsisi päätään aukoa.


posted under , , | 0 Comments

Päivän ekoteko:10+2 vinkkiä tekstiilien kierrättämiseen kotona

Järjestäjä Ilana Aalto pohti uusimmassa blogipostauksessaan , mitä kodin poistotekstiileille olisi järkevintä tehdä. No, ylivoimaisesti järkevin vaihtoehto on tietysti kierrättää poistettava tekstiili vielä ainakin kertaalleen kotona. 

Se on helpompaa kuin miltä se kuulostaa, ja alkuun pääsemiseksi tarvitaan vain sakset ja hyvää tahtoa.

Osa tämänkertaisista vinkeistä vaatii myös ompelukonetta ja/tai aivan alkeistason käsityötaitoja (joista tärkein on uskallus yrittää). Mitä paremmat käsityötaidot, sitä enemmän kierrätysmahdollisuuksia on. Paljon hyödyllistä kuitenkin saa aikaiseksi jo pelkästään saksimalla. Yleensä yksinkertaisimmat vinkit ovat siinäkin mielessä parhaita, ettei kenelläkään ole käyttöä kovin monille eksoottisille kierrätysluomuksille kuten cut out-puseroille tai pannumyssyille, mutta rättejä, pusseja ja kasseja tarvitaan joka taloudessa ja kun ne tekee omista poistotekstiileistä, säästää ympäristön ohella euroja.

1. Leikkele niitä siivousräteiksi. Tämä on helppo rasti, ei tarvitse osata edes leikata siistejä paloja.

2.Vähän pienemmät, neliskanttiset palat ohutta kangasta tai trikoota voi käyttää myös nenäliinoiksi. Kangasnenäliina on nuhanenälle hellävaraisempi vaihtoehto kuin paperinenäliina, ja jos ajatus uudelleen pestävien kangasnenäliinojen  käyttämisestä ällöttää, vanhan t-paidan voi täyttää räkäpalloilla vapautuneesti ennen roskikseen toimittamista.

2. Leikkele pieniksi liinoiksi jotka sopivat kengänkiillotukseen, nahkaesineiden huoltamiseen, tahranpoistoon kangaskengistä ja -laukuista, korujen yms. pienten esineiden puhdistamiseen. Tänä keväänä päivitin vaatekaappiani vaaleanpunaisilla tennareilla ja kanvasrepulla. Ne ovat ihanat mutta vaativat tahranpoistoa lähes joka käyttökerran jälkeen. Onneksi minulle on kertynyt enemmän pikkurättejä kuin laki sallii... Tämä on kaksi ekotekoa yhden hinnalla-vinkki: rättien kulumisen ohella vaatteiden ja asusteiden huoltaminen pidentää niiden käyttöikää ja vähentää tarvetta ostaa uutta.

3. Käytä roskapusseina. Ilana neuvoo, että vanhasta paidastakin voi saada roskapussin ompelemalla tai solmimalla pään- ja kädentiet kiinni. Tyynyliina taas on jo käytännössä valmis roskapussi. Lisäksi siististä tyynyliinasta on helppo tuunata säilytyspussi esimerkiksi käsityöpussiksi, lapsen jumppavaatepussiksi tms.

4. Matonkuteesta voi tehdä paljon muutakin kuin mattoja. Trikookuteesta voi tehdä vaikka huivikaulakorun  leikkelemällä kuteita määrämittaan ja yhdistämällä ne lenkeiksi jotka vuorostaan yhdistetään koruksi. Ei ole vaikeaa! Minulla on näitä kaksikin. matonkudetta voi käyttää narun tapaan ja siitä voi virkata mattoja, säilytyskoreja tai vaikka pannunalusia. Muutaman kivan värisen trikoovaatteen leikkaaminen matonkuteeksi on siis ihan kelpo idea vaikkei osaisikaan kutoa mattoja (mikä tosin sekään ei ole kovin vaikeaa).

5. Vanhoista lakanoista saa ompelemalla käteviä ison jätesäkin kokoisia kangassäkkejä joille on puutarhassa monenlaista käyttöä. Ne esimerkiksi sopivat hakkeen säilytykseen toisin kuin muovisäkit. Ne joilla ei ole puutarhaa voivat käyttää samanmoisia säkkejä isojen jätesäkkien tapaan tai vaikka pukupusseina.

6. Kestokauppakassin ohjeeni on blogin kestosuosikkeja, ja syystä. Monenlaisten kangastilkkujen lisäksi sen koristelemiseen voi käyttää monenlaisia nappeja, ommeltavia helmiä ja nauhanpätkiä. Kaupan kestokassit ovat viime vuosina parantuneet, mutta itse jämä- tai kierrätyskankaasta väkerretty kassi pärjää niille edelleen helposti laadultaan ja on hienompi.

7. Jos osaat tehdä kangaskassin, osaat tehdä myös tyynyliinoja. Todennäköisesti myös lautasliinoja ja helppoja uusiokäytettäviä koristeita juhliin, kuten lippunauhaa.

8. Lemmikkien tuhoamisinnon voi hyödyntää ja samalla tehdä ne onnellisiksi tekemällä vanhoista kankaista erilaisia pehmusteita ja virikeleluja. Usein yksinkertaisimmat lelut ovat niitä parhaita. Voisin kuvitella, että pehmeät vanhat kankaat joista valmistusvaiheen kemikaalijämät ovat kuluneet pois jo aikaa sitten ovat myös aika vauvaystävällisiä materiaaleja silloin kun tarvitaan kankaita vähemmän tyylikkäisiin tarkoituksiin.

9. Ison, vähän epämääräisen väriseksi kuluneen kankaan kuten entisenvalkoisen parivuoteen lakanan uusiokäyttökelpoisuus ja inspiroivuus saattavat parantua kummasti pesukoneessa värjäämisellä. 

10. Säännöllisin väliajoin kannattaa vain kysyä itseltään, voisiko sen tehdä jämäkankaista. Uudet neulatyynyt, kaurapussit ynnä muut pikkujutut eivät ehkä ole suuria kangassyöppöjä, mutta kaikella on väliä ja kaikki minkä voi tehdä itse kierrätysmateriaalista on aina pois uusien turhien tavaroiden tuotannosta (ja talousmenoista).


+1 Google on ystävämme ja netti on täynnä ideoita kankaiden uusiokäyttämiseen. Myös vanhat hyvät sukkahousuniksit ovat tekstiilin uusiokäyttöideoita. Käsityötaitoisille myös lehdet ja kirjat tarjoavat paljon hyviä ideoita.


+2 Tässä vanhassa postauksessa kerron 5+1 vinkkiä joiden avulla teet tylsistä vaatteistasi taas inspiroivia

Ajankohtaispäivitys

Hei kaikki perussuomalaiset, antifeministiset, maahanmuuttovastaiset uudet vierailijat Suomen poliittisen kentän oikealta laidalta!

Tervetuloa Filosofian Puutarhaan! Kiva että löysitte tänne! Täältä löytyy vilaus maailmankuvasta joka on hyvin erilainen kuin teillä. Sekä paljon kaikkea muuta. Blogin aihepiiri on rajaton, mutta käsittelen täällä monia aiheita joista tekin olette kiinnostuneita, kuten maahanmuuttoa, feminismiä, vähemmistöjen oikeuksia ja ympäristöetiikkaa. En varmaankaan ole lähimainkaan valtakunnan kovin vihervasurifeministi, mutta yritystä löytyy.

Tämä on kommentti- ja keskusteluystävällinen blogi jossa kaikki asialliset, reilun argumentaation periaatteiden mukaiset ja lainkuuliaiset kommentit julkaistaan. Toisin sanoen: kanssani saa olla eri mieltä ja vuodelta 2012 peräisin oleva kommenttipolitiikka on yhä voimassa.  Jos vastaväitteesi on mielestäni asiallinen ja vakuuttava, lupaan muuttaa mieltäni julkisesti. Omille mielipiteilleni vastakkaisia näkemyksiä on julkaistu koko tämän blogin historian ajan, ja julkaistaan edelleen.  Siitä, mikä kommentti täyttää edellä mainitut kriteerit, päätän minä eikä valitusoikeutta ole. Hyvä peukalosääntö: jos et ole varma siitä, täyttääkö kommenttisi yllämainitut periaatteet, kannattaa harkita huolellisesti ennen kuin lähettää.

Sitten sellainen tiedotusasia että tämä vihervasurifeministibloggaaja on ihan oikeasti vähän päästään vialla (tosin mielipiteiden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä) mikä on blogin ansiosta aivan yleistä tietoa. Uusien kävijöidenkin on hyvä tietää, etten pysty käsittelemään vähäistäkään stressiä muuten kuin taintumalla muutamaksi päiväksi. Tämä liittyy blogin kommenttipolitiikkaan sillä lailla, että sellaiset viestit joita poliisi ei kokemuksenne mukaan vaivaudu tutkimaan koska ne ovat samoja herjauksia, kunnianloukkauksia ynnämuita joita netti on jo ennestään täynnä, täyttävät minun kohdallani pahoinpitelyn tunnusmerkistön. Erikoista? No kyllä, mutta todistettavissa. Koska minusta on kivaa viettää tajuissani niin paljon aikaa kuin mahdollista, suhtaudun tainnutusyrityksiin tiukasti ja kynnykseni kiikuttaa inhat viestit virkavallalle rikosilmoituksen kera on tavattoman matala. Ei sillä että arvelisin juuri teidän hautovan pahoja, tämä on sellainen asia joka kaikkien on hyvä tietää minusta, niin tiedätte sitten olla ymmärtäväisiä.

Mutta vielä kerran: tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan. 

posted under | 0 Comments

Kuinka syyllisiä kehitysmaat ovat Maapallon jäteongelmaan?

Jokaiseen ympäristökeskusteluun mahtuu vielä vuonna 2018 joku -yleensä useampi- jonka mielestä suomalaisten on älytöntä vaivata päätään globaaleilla ympäristöongelmilla koska olemme pieni kansa. Vielä pienempiä ovat vain suomalaiset yksilöt jotka kuvittelevat työmatkapyöräilyjensä, kasvislounaidensa ja kestokassiensa olevan millään tavalla merkityksellisiä. Etenkin näin on, jos kyseiset ihmiset saadaan koskaan kiinni mistään epäekologisesta toiminnasta, tai edes siitä että he yrittävät puuttua ympäristöongelmaan jollain sellaisella tavalla (kuten mikä tahansa kauppakassivalinta) joka ei ole yksiselitteisesti erinomainen vaihtoehto. Kehitysmaissa on väestöräjähdys, sieltä puuttuu kunnollinen jätteenkäsittely, ja siellä markkinoille tulviva halpakrääsäkin tehdään.

Niin, missä länsimaissa kulutettavat halvat massakulutustavarat tehdään? Kehittyvissä maissa, teettäjinä ylipitkien tuotantoketjujen päissä ovat länsimaiset yritykset joita kiinnostaa vain se kuinka halvalla tuotteita saa tehtyä. Jos maasta puuttuvat inhimilliset työaikasäännökset tai kukaan ei valvo nimellisiä ympäristölakeja, siitä on monelle firmalle pelkkää iloa. Suomalaisen kuluttajan itku siitä miten markkinoilta ei vaihtoehtoja löydy on pikkuisen epäaidon kuuloista kun kuuntelee esimerkiksi postin ja tullin tuskailua yksityisten kuluttajien tilaaman epämääräisen krääsävuoren edessä. Jopa tuoteväärennökset käyvät kuluttajille kaupaksi, kun halvalla tarjotaan. Samalla tiedetään, että merkittävin kotimaista tuotantoa hillitsevä ongelma on korkea hinta. Länsimaissa työ- ympäristö- ja kuluttajalainsäädäntöä valvotaan, ja kelvollisten tuotteiden valmistaminen on kallista. Niin kallista ettei sille löydy halukkaita maksajia kun Kiinasta saa pinnallisesti arvioituna vastaavia tuotteita murto-osalla hinnasta. Halpatavaroiden vuori ei kävele Kaukoidästä Pohjolan perukoille omin jaloin eikä tee pesää kenenkään nurkkiin itsestään. 

Entä minne länsimaiden jätteet dumpataan? Suomessa tuotettu ydinjäte on perinteisesti viety Venäjälle. Loppusijoituksen järjestäminen kotimaassa on osoittautunut niin vaativaksi operaatioksi kun haluamme varmistaa viimeisen päälle huolellisesti ettei ydinjätettä pääse vahingossakaan karkaamaan lähimpien kymmenien tuhansien vuosien aikana. Mitäs luulette, painitaanko Venäjällä yhtä tarmokkaasti saman problematiikan kanssa? Kierrätysvaatteet jotka eivät kelpaa kirppistelijöille on roudattu Afrikkaan jo jonkin aikaa. Sikäli kun Afrikan köyhätkään eivät enää osaa olla nöyrän kiitollisia loputtomasta lumppuvirrasta, he lopulta hankkiutuvat jätteestä eroon miten parhaiten kykenevät. Kevään aikana puhuttanut muovijäte muuttui meillä ongelmaksi "sattumoisin" juuri kun Kiina kieltäytyi vastaanottamasta muovi- ja paperijätettä. Ne ryökäleet siis haluavat työntää jatkossa vain omat jätteensä sinne Jonnekin, ja yhtäkkiä meille täällä on tullut kiire korjata huoletonta asennetta muovijätteen tuottamiseen. Ei tietenkään sillä että muuten uhkaisimme saada ikioman lähijätepyörteen Itämereen, vaan ihan vain siksi että valaistumisemme vain sattui etenemään uudelle tasolle juuri nyt.

Maapallolla vietetään maksajien juhlia. Tällä hetkellä rikkaat maksavat siitä että saavat sikailla rauhassa. Jätteiden loppusijoitusten ulkoistamisen kaupanpäälliseksi saa hyvän omantunnon: siellä kehitysmaissahan ne sotkevat ja säheltävät. Kauhea minkä määrän ne kiinalaisetkin ovat syytäneet mereen muovia! Minkä me pienet, vähäväestöiset maat sille mahdamme? Harha siitä että köyhien kehitysmaiden kansalaiset ovat syypäitä Maapallon ympäristöongelmiin alkaen väestöräjähdyksestä (viis siitä ettei heillä ole ehkäisystä sen paremmin tietoa kuin ehkäisyvälineitäkään, puhumattakaan sosiaaliturvasta jonka ansiosta olisi kelpo vaihtoehto jättää lapset tekemättä vanhuudenturvaksi) ja päättyen jäteongelmaan (joka voisi näyttää hieman toiselle jos länsimaat eivät olisi ulkoistaneet merkittäviä osia sekä tavarantuotannostaan että jätehuollostaan näihin maihin).

Kätevästi unohtuu sekin että pienet mutta rikkaat maat tuottavat Maapallolle jotakin ydinjätettäkin vaarallisempaa: unelmia kestämättömästä elintasosta ja kulutuksesta. Miksi kiinalainen ei saisi unelmoida siitä että lihaa olisi varaa syödä joka päivä? Miksi toisten pitää ekologisuuden nimissä asua jatkossakin vähäpäästöisissä hökkelikylissä eikä unelmoida elämästä mukavuuksin varustellussa nykyaikaisessa talossa jolla on 35 vuoden eliniänodote? Jos planeetta ei kestä länsimaalaisten tavaraunelmia, miten se kestäisi koko ihmiskunnan unelmat? Ei mitenkään. Se että me hyvin koulutetut, hyvin toimivissa yhteiskunnissa elävät ihmiset näytämme muille huonoa esimerkkiä on iso ongelma. Aina kun instagramissa jaetaan valokuvia uusista ihanista ostoksista, aina kun kahvipöydässä keskustellaan kätevistä muotilaitteista jollaiset pitäisi ehdottomasti hankkia vaikkei niille mitään selvää tarvetta ole, luodaan paineita ylikuluttaa. Tietysti voimme aina syyttää markkinointia ja mainontaa jotka aivopesevät meidät kuluttamaan ja tavoittelemaan välittömiä elämyksiä ja ikuista tyytyväisyyttä. Avuttomaksi heittäytymisessä on vain yksi valtava ongelma: se syö ihmistä. Ei ole kovin terveellistä oppia näkemään itsensä pienenä, mitättömänä ja avuttomana -ei vaikka sillä saisi vaiennettua omatuntonsa. Hyvään elämään yhdistetään keskeisesti unelmat vapaudesta, vaikutusvallasta ja valinnanmahdollisuuksista. Avuttomuuskortin käyttäjä luopuu näistä kaikista, ei pakon edessä vaan siksi että se on lyhyellä tähtäimellä ja kapeasti katsottuna vaivatonta.

Toinen vaihtoehto olisi alkaa vähitellen ottamaan vastuuta: omasta kulutuksesta, omasta jätevuoresta sekä siitä millaisia kulutusunelmia herätämme muissa ihmisistä alkaen lähipiiristä ja päättyen Afrikkaan. 
Se ei tietenkään ole yhtä kivaa kuin vastuun pallottelu ja Kaikkien Muiden syyttely, mutta toisaalta on niinkin että ihmisillä joilla ei ole varaa kantaa aikuisten velvollisuuksia ei oikein ole moraalisia rahkeita vaatia diktaattorin oikeuksia koko muuhun planeettaan nähden. Epäilyksen alaista on sekin, voivatko avuttomat ja voimattomat ihmiset edes elää hyvää elämää vaikka he voisivat elää materiaalisesti yltäkylläistä elämää. Jos syyllisiä etsitään muista, kyllä Joku Sopiva (joka vain sattumalta on objektiivisesti arvioituna itseä heikompi) aina kyllä löytyy. Tämä strategia ei kuitenkaan ole ollenkaan niin järkevä kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Kaikessa rasittavuudessaan katseen kääntäminen muiden vioista omaan epätäydellisyyteen ja vastuun ottamisen opetteleminen ovat sittenkin niitä vaihtoehtoja joiden mukana tulevat onni ja mielenrauha.

Kevään suuri muotinumero: Pysyvyys

Tällä viikolla puhutaan taas vaatevallankumouksesta ja muistetaan Rana Plazan
vaatetehtaan sortumisessa 24.4. vuonna 2013 kuolleita yli 1100 ihmistä ja yli 2000 onnettomuudessa loukkaantunutta jotka tekivät epäinhimillisissä oloissa vaatteita isoille länsimaisille vaateketjuille. Onko maailma siitä paljonkin parantunut, sitä on vaikea sanoa. Se tiedetään, että suomalaiset ostavat yhä enemmän vaatteita joka vuosi ja tuottavat vuodessa 70 miljoonaa kiloa tekstiilijätettä. Tätä menoa ei kestä ympäristö eivätkä ihmisoikeudet. Voittavatko edes kuluttajat jotka joutuvat jatkuvasti ostamaan ja raivaamaan ja huolehtimaan siitä etteivät vahingossakaan näytä olevansa so last season? 

Myös tuotantopäässä vaikuttaa olevan yhä pahoja asenneongelmia. Tämän kevään Pahimmin Tärähtäneet Muotitalot- palkinnon saavat ne isot muotitalot kuten Chanel, Céline ja Balmain jotka ovat nähneet viisaaksi töräyttää markkinoille kokoelmakaupalla kirkkaasta muovista valmistettuja logokrääsiä -täsmälleen samaan aikaan kun kuluttajat ovat alkaneet tosissaan huolestua muoviin liittyvistä ympäristöongelmista, pienenpienistä kaikkialle kulkeutuvista mikromuovihiukkasista valtaviin merten jätepyörteisiin. Epic fail.

Filosofian Puutarhan muotitoimituksessa tiedetään, että jos vaatekaapin koon haluaa pitää ennallaan ilman säännöllistä raivausta, on ostettava vaatteita samaan tahtiin kuin niitä kuluu. Ei yhtään enempää"Kuluminen" on myös niitä sanoja joita on hyvä pysähtyä miettimään hetkeksi. Vaate ei ole kulunut jos se on käyttökelpoinen mutta sitä ei vaan ole tullut pidettyä vähään (tai vähän pidempään) aikaan tai jos se on rikki mutta korjattavissa hyvään kuntoon. Kuluminen ei ole tekosyy jota etsitään tylsistä vaatteista jotta niistä voisi hankkiutua hyvällä omallatunnolla eroon vaan onnettomuus joka kohtaa omaisuutta josta ei tahtoisi erota. Omalla kohdallani olen ratkonut "mutta mistä tietää milloin vaate on oikeasti kulunut"-kysymystä miettimällä, missä vaiheessa olen valmis lisäämään vaatteen kierrätyskasaan jonka lähtökohtainen uusiokäyttö tapahtuu ainakin kertaalleen kotona. Näissä tunnelmissa pohdiskelin vaatekaappiani miettien mistä saisi hyvää kuvamateriaalia tähän postaukseen.

Järjestellässäni vaatekaappia vähän aikaa sitten huomasin, että minulle on vuosien varrella kertynyt koko pino tällaisia perusteeppareita. Iästään huolimatta ne ovat hyväkuntoisia sillä minulla ei ole oikein ollut käyttöä niille. Ne majailivat urheiluvaatehyllyllä, vaikka valitsen liikuntaan lähes aina jotain muuta. Oliko niitä siis liikaa? Ei. Ratkaisin tilanteen siirtämällä paitapinon kotivaatehyllylle. Koska nappaan siitä hyllystä päälle usein sitä mikä ensiksi käteen osuu, ovat nämäkin paidat päässeet taas käyttöön. Eikä minun tarvitse ostaa kummempia kotipaitoja pitkään aikaan. Hyvä niin, sillä kaappiini kertyneet yksilöt ovat aika hienoja ja moneen liittyy hyviä muistoja. Kuvassa: Mauna Kealta löytämäni Observatories- paita ja Tiede-lehden oikosarvipaita. Nämäkin ovat niin hienoja, että oikeastaan ne ansaitsisivat tulla vähän ulkoilutetuiksikin. Rentous ei varsinaisesti ole pukeutumistyylini avainsanoja, mutta ehkä tässä jotain voisi keksiä.


 photo DSCN2774_zpss6at5n7y.jpg

Näitä paitoja ei ole ostettu edes tällä vuosikymmenellä. Pellavapaita on värjätty pariinkin otteeseen, siitä on vaihdettu napit jotka alkoivat näyttää kulahtaneilta  ja muistaakseni korjattu myös purkautunutta ommelta jostain kohtaa. Huoltotoimien ansiosta senkin elämä vain on jatkunut, ja kunnosta päätellen jatkuu vielä kauan. Alta pilkottava ruskea toppi on myös vuosikertavaate joka on käynyt värikylvyssä kerran pellavapaidan kaverina. Värjätystä ruskeasta tuli nätimpi sävy kuin alkuperäisestä. Jokainen vaate ansaitsee tulla hoidetuksi ja huolletuksi, eivät vain hienoimmat ja kalleimmat hepenet.

 photo DSCN2776_zpspobhzpgz.jpg
Toisinaan tilanne on niin onnellinen että vaate kestää vuodesta toiseen siksi että se on niin laadukas ettei se tunnu kuluvan ollenkaan. Onkohan blogilla enää yhtään lukijoita jotka muistavat tämän villaliivin 8 vaatteen haasteesta joka oli täällä blogissa aivan alkuvaiheessa? Se ei ollut uusi silloinkaan, ja nyt se siis on reilusti toisella kymmenellään, ilman nyppyjä tai muita kulumisen merkkejä. Näin voi käydä jos pääsee vastaamaan hasthagiin #whomadeyourclothes että ite tein, hyvin inhimillisissä oloissa kotisohvalla tv-viihteen ääressä.

 photo DSCN2778_zpssxzw6diu.jpg

Välillä tyttö tietysti vähän tylsistyy ikuisesti kestäviin kamppeisiinsa. Sellaisianakaan hetkinä ratkaisu ei ole kierrättää tavaraa vaatekaapista ulos ja toisesta päästä sisään, vaan tylsistymistä ehkäistään ensisijaisesti asustamalla vaatteita uusiksi esimerkiksi koruilla. Ei kuitenkaan millä tahansa hiluilla ja helyillä vaan hienoilla, juuri oman maun mukaisilla, uusiokäytettävillä koruilla. En tiedä, kuinka mones inkarnaatio tuo itse tekemäni sitriini/helmi/kvartsikaulakoru on siinä esiintyville helmille. Aika mones kuitenkin. Muutkin koruun käyttämäni tarvikkeet olivat ylijäämiä, joten hienon ja hyvistä aineksista valmistetun korun hinnaksi tuli käytännössä nolla euroa. Virkkalan risti-korvakorut maksoivat vähän enemmän. Huolimatta siitä että ne ovat kultaa, ne kuitenkin alittivat blogin solidaarisuusrajan. Vaikka en itse osaa elvyttää romukultaani, ammattilaiset osaavat. Romukullan ansiosta käsityönä tehtyjen korvakorujen hinnalla ei olisi kultasepänliikkeestä irronnut mukaan kovin kummoista massatuotantotavaraa. Aikanaan nämäkin voi vuorostaan kierrättää joksikin ihan muuksi.


 photo DSCN2780_zpseooxzywp.jpg

Joskus asiat vain kestävät ilman erityisempiä syitä. Viime keväänä ajattelin näiden ballerinojen kuluvan loppuun kesän aikana. En tiedä johtuiko sateisesta kesästä vai mistä, mutta eivät ne kuluneet. Uusi yritys tänä vuonna. Ehkä myös ensi vuonna.

 photo DSCN2781_zpsrnv01ixg.jpg

Sorry, this time spring fashion report is in Finnish only, because making this post would otherwise taken me until fall.

Keväinen roskakierros 2018

Kun omenapuut on leikattu, puutarhanhoidosta tulee taas piirun verran rennompaa. Seuraava tehtävä johon tapaan tarttua on paljon pienempi. Kierrän tilukset roskapussin kanssa ja noukin lumen alta paljastuneet roskat sinne minne ne kuuluvat. "Kuka heittää roskia luontoon? Tai maahan ylipäätään? Siis kuka edes kehtaa?" kysyi Arkijärki aiemmin tänään blogissaan. Sen perusteella että roskapussini -tavallinen kauppakassi- täyttyy vuodesta toiseen näillä säännöllisillä siivouskierroksilla joita teen yksittäisten eteen tulevien roskien noukkimisen ohella, rohkenen sanoa että aika moni. Keskuudessamme on ihan kohtalainen määrä niitä joille on ylivoimaista kuljettaa roskaa mukanaan kunnes roskis löytyy. 


Roskakierroksen perusteella tyypillistä virkkalankakkiaista voi myös hiukan profiloida. Hän näyttäisi elävän paistopisteestä myytävillä valkosipulipatongeilla (eli on todennäköisesti asioinut Virkkalan K-marketissa), suklaapatukoilla sekä Haribon karkkipusseilla. Joskus sipsikin maistuu. Janoonsa hän kuluttaa olutta jota myydään kätevästi muoviin käärityissä sikspäkeissä, välillä myös energiajuomia. Joskus hän pistää tupakaksi. Ruokavalio on epäilemättä vain suuntaa-antava, mutta arvelisin että kakkiaispopulaatiomme keski-ikä on aika alhainen. Olisi mielenkiintoista tietää, tuoko ikä mukanaan ilmastoahdistusta tai yleisempää vastuullisuuden kasvua, vai onko kysymys vain siitä että elämänpiiri vaihtuu ja roskia ryhdytään nakkailemaan paikkoihin joiden siivoamisesta minä en ole vastuussa?

Virkkalankakkiainen jättää taakseen myös muita, epämääräisempiä jätteitä. Mistä mahtavat kertoa pienet muovipussit ja epämääräiset kääreet, styroksin palat ja muovinkappaleet jotka näyttävät siltä että ne olivat kerran osia jostakin? Kakkiaisten jäljiltä löytyy myös bussilippuja, mikä saattaa viitata laajaan reviiriin tai kuljeskelevaan elämäntapaan. Vaikea sanoa. Muuten muoviroskan sekaan mahtuu jonkin verran pahvipakkauksia, vähän lasia ja muutama metallinpala.

Valistus voi olla hyvä keino torjua virkkalankakkiaisia. Roskisten parempi saatavuus voisi olla hyvä juttu, mutta se on näinkin pienessä paikassa myös kustannus- ja resurssikysymys. Kuinka paljon roskaa pitää tulla jotta uusi yleinen roskis on järkevä (muistetaan myös että roskisten valmistaminen ja huolto kuluttavat luonnonvaroja)? Myös pyrkimykset muovijätteen vähentämiseen voivat hyvinkin heikentää tuhoja. Hieman yllättäen myös huomion kiinnittäminen ravitsemukseen ja kouluruuan laadun parantaminen saattaisivat myös tepsiä. Jos epäilyni osuvat oikeaan ja virkkalankakkiainen on Homo sapiensin alalaji, sen edustajien totuttaminen säännöllisiin täysipainoisiin aterioihin ja siihen ideaan että herkkuhetket ovat hetkiä eivätkä kuljeskelun ohessa tapahtuvaa nopeiden hiilihydraattien laiduntamista, voisi olla kova juttu.

posted under | 0 Comments

Rautalangasta: miksi jonkun on pakko (ja miten se joku kehtaakin) puolustaa pahimpia rikollisia

Tästä taitaa nyt tulla oikeus ja etiikka-teemakuukausi. Sellaisessa asennossa näyttävät planeetat nyt olevan. Jos jaksan, koitan jossain vaiheessa väsätä aiheelle oman tunnisteenkin.

Turun puukkojunkkarin oikeudenkäynti on taas kirvoittanut keskustelua siitä, ansaitsevatko aivan kaikki rikolliset puolustajan oikeudenkäyntiinsä. Ja millaiset ihmiset voivat puolustaa terroristeja, raiskaajia ja muita suurroistoja niin taitavasti kuin osaavat? Että onko niillä moraalia ollenkaan? Tämä ihmetys nousee pintaan aina kun uutisoidaan poikkeuksellisista vakavista rikoksista. Asianajaja Tuomas Turunen on vastannut kysymykseen lyhyesti Ylellä. Bloggaajana minulla on mahdollisuus avata aihetta vähän pidemmälti.

Aloitan henkilökohtaisesta. Minua tähän mennessä eniten rassanneiden oikeudenkäyntien joukossa eivät ole olleet ne joissa on ollut ikävimmät rikosnimikkeet tai pahimmat teonkuvaukset. Ihmiset tekevät pahojaan, ja oikeutta käydään koska yhteiskunta yrittää korjata tilannetta. Sellainen on maailma, sen kanssa on elettävä ja koitettava omalta osaltaan olla niiden joukossa jotka maailmaa korjaavat. Ei, tosi paha maku on jäänyt niistä kerroista joissa ikävästä rikoksesta syytetyn avustaja ei ole tehnyt hommaansa kunnolla. Kuten asianajaja Turunen Ylen haastattelussa toteaa, oikeus on oma maailmansa jossa maallikon on hyvin vaikea pärjätä omin voimin. Flegmaattinen avustaja jonka näkemys puolustamisesta on mitäänsanomaton alku- ja loppupuheenvuoro, ei mitään kysyttävää keneltäkään eikä näkemystä mistään ei tee mitään muuta kuin pimittää passiivisaggressiivisesti merkityksellisiä asioita. Ehkä jonnekin olisi ollut hautautuneena jokin hiukan analoginen korkeimman oikeuden ennakkotapaus jonka valossa asiaa olisi ollut hyvä pohdiskella. Ehkä käsitys asiasta jäi jollain olennaisella tavalla puutteelliseksi huonosti suoritettujen kuulustelujen takia. Ehkä jossakin luurasi jokin sellainen seikka tai peräti todiste jota oikeuden olisi pitänyt saada harkita. Koska syyttäjä oli näissä tilanteissa tehtäviensä tasalla, oli aivan selvä että oikeudelle annettu kuva asiassa jäi yksipuoliseksi. 

Ei lämmittänyt mieltä sekään avustaja joka heittäytyi kuulusteltavansa alkaessa itkemään niin myötätuntoiseksi että lopetti ikävien kysymysten kyselemisen ja vaihtoi aihetta. Jäivät sitten pimentoon sen ihmisen vastaukset pariin aika keskeiseen kohtaan jutussa. Tämä maallikkotuomari ei ihaillut kyseisen asianajajan hienotunteisuutta, kohteliaisuutta eikä myötätuntoisuutta tippaakaan vaan mietti, olisiko jossain apukoulussa tarjolla rikosprosessioikeuden alkeiden kertausta. Empaattinen avustaja voi antaa itkuun purskahtavalle kuulusteltavalleen nenäliinan, tarjota muutaman rohkaisevan ja rauhoittavan sanan tai vaikka pyytää hetken taukoa. Ja kun kuulusteltava on kasannut itsensä, hyvä avustaja jatkaa grillaamista kunnes asia on käsitelty perusteellisesti.

Suomessa on nimittäin käytössä akkusatorinen rikosprosessi. Se tarkoittaa, että osapuolten vastuulla on tuoda pääkäsittelyssä esiin kaikki jutun olennaiset seikat, argumentit ja näyttö joka oikeuden halutaan huomioivan. Vaikka puolustusasianajaja olisi millainen uuvatti, ei oikeus voi alkaa paikkaamaan tohelointia ja kyselemään osapuolilta kiinnostavia kysymyksiä. Sellainen ei sovi oikeuden puolueettomuuteen. Wanhaan aikaan asiat olivat toisin ja meillä oli inkvisitorinen prosessi jossa oikeus saattoi tarpeen vaatiessa olla vähän osallistuvampi. Siitä luovuttiin hyvistä syistä, mutta sillä hinnalla että syyttäjän ja puolustusasianajajan vastuu tuomion oikeellisuudesta nousi aivan uusiin sfääreihin. Kun jompikumpi toheloi tai laiskottelee, tuomiosta tulee sen verran huonompi. Sen ohella että oikeus ei saa ohjailla oikeudenkäyntiä, se ei voi myöskään perustaa ratkaisuaan spekulaatioihin tai arvailuihin. Esimerkiksi puolustusasianajajan asenneongelmaisuus ja tohelointi voi siis näkyä kirkkaasti, mutta itse juttua tämän ikävän tilanteen havaitseminen ei valaise yhtään.

Sillä meni pääkäsittely miten tahansa, oikeuden on annettava ratkaisu siellä esitetyn näytön pohjalta. Ratkaisu on myös pakko antaa eikä oikeudenkäyntiä uusita esimerkiksi sillä perusteella että syytetyn avustaja vaikutti lusmulta. Huonosta näytöstä ei kuitenkaan saa millään jeesusteipattua aidosti hyvää ratkaisua. On tehtävä se ratkaisu joka on annetun näytön perusteella oikea eli prosessuaalinen totuus. Kun kaikki tekevät työnsä hyvin, se on jotakuinkin yhtäpitävä aineellisen totuuden kanssa, eli on lainmukainen ratkaisu siihen mitä todella tapahtui. Jos tuomari ei ole ratkaisuun tyytyväinen koska  oikeudessa esiintynyt ammattilainen ei tehnyt työtään kunnolla, sitä voi sitten sydämessään pahoitella ja toivoa että tuomittu älyää vaihtaa avustajansa ja valittaa tuomiosta. Paitsi tietysti silloin jos osapuolet ovat sählänneet niin pahasti että syytteen toteennäyttämiseen riittävä näyttö jää saamatta. Silloin tilanne on selvempi: laki käskee tuomitsemaan syytetylle edullisen ratkaisun. 

Jos vakavimmista ja inhottavimmista rikoksista syytetyillä ei olisi oikeutta asiantuntevaan puolustukseen, voitaisiin saman tien oikeastaan luopua koko pääkäsittelystä ja tuomioksi tulisi syyttäjän käsitys. Tässä on ainoastaan se iso ongelma, että syyttäjä ei ole aina oikeassa, edes silloin kun käsiteltävänä oleva rikos on vakava tai ällöttävä. Välillä vakavakin syyte kaatuu kuin korttitalo koska pääkäsittelyssä selviää, että se mitä todellisuudessa tapahtui ei paljon muistuta syytetekstiä joka aluksi kuulosti kovin vakuuttavalta. Vaikka jutun peruspalikat olisivatkin yksiselitteisen selviä -vaikka, esimerkiksi, tietty henkilö olisi selvästi puukottanut ihmisiä- usein puolustus onnistuu tuomaan esiin yksittäisiä merkityksellisiä seikkoja jotka hyvässä ratkaisussa on huomioitava. Useimmiten reipas, perusteellinen ja hyvällä tavalla hävytön puolustaja onnistuu tuomaan esiin jonkin sellaisen asian tai näkökulman jota oikeuden on syytä miettiä vaikkei se ratkaisussa lopulta näkyisikään. Hävitessäänkin osaava puolustus siis rakentaa ratkaisua joka on mahdollisimman pitävä. Siispä siinäkin tapauksessa että puolustaja olisi syvällä sisimmässään sitä mieltä että päämiehen elinkautinen on todellakin ansaittu, hän varmistaa osaltaan tuomion oikeellisuuden ja edistää sen vedenpitävyyttä nimenomaan puolustamalla päämiestään mahdollisimman hyvin ja sitkeästi.

Tämän verran otan kantaa Turunkin oikeudenkäyntiin: toivon että sielläkin puolustus on virkaintoinen, mielikuvituksekas ja epäilee kaikkea, tökkii tarmokkaasti syyttäjäpuolen ja kantajien sanomisia, kyselee uhriparoilta tunkeilevia kysymyksiä eikä rassaa kaunista mieltään lainkaan ajatuksilla siitä mitä Perähyrylän Esson päiväkahviparlamentti tai edes oikeudenkäynnissä läsnä olevat mahtavat hänen persoonastaan ja henkilökohtaisesta moraalistaan kuvitella. Minä päättelen, että sellainen puolustaja tekee täsmälleen sen työn minkä valtio on hänelle tehtäväksi antanut, ja tekee sen kunnolla. Uskallan väittää, että oikeutta ei yhtään kiinnosta pohtia kenenkään avustajan persoonan perimmäisen rakastettavuuden määrää. Sen sijaan hyvin kiinnostavia ovat usein juuri ne kysymykset joita pidetään tunkeilevina, inhottaviin yksityiskohtiin menevinä, hävyttömän epäluuloisina ja epähienotunteisina. Oikeus ei tee mitään sillä tiedolla että puolustaja on empaattinen ja ystävällinen persoona, mutta kaikki tiedot tapahtumaan liittyvistä kamalista yksityiskohdista ja tulkintavaihtoehdoista ovat kyllä tarpeellisia.

Joten kyllä, hyvän puolustusasianajajan ammattietiikka on eri asia kuin kadunmiehen etiikka. Kadunmiehellä on etuoikeutena toitottaa paheksuntaansa ympäri kyliä sillä hänen ei tarvitse palvella oikeutta määrätystä roolista käsin. Hänellä on etuoikeus pönkittää omaa erinomaisuuttaan tuomitsemalla syytetty -ja vieläpä pelkkien lehtitietojen perusteella siinä missä oikea puolustaja joutuu tonkimaan sellaisia asioita joiden tonkiminen on jokaiselle täyspäiselle vastenmielistä ja riskeeraamaan vielä yleisön halveksunnan vain siitä hyvästä että tekee sen mitä jonkun oikeusvaltiossa ehdottomasti pitää tehdä. Sivustahuutelijalla ei ole mitään vastuuta siitä että oikeus päätyy mahdollisimman hyvään ratkaisuun. Jos hänen mielipiteensä on hätiköity, typerä tai tunnekuohun tuotos, siitä ei seuraa kehnoa tuomiota joka vaikuttaa konkreettisesti ihmisten elämään. 
Näin ollen puolustajan henkilökohtaisesta moraalista ei voi oikeussalikäytöksen perusteella päätellä oikein mitään. Paitsi tietysti sen, että asianajaja joka ei kieltäydy puolustamasta inhottavista rikoksista syytettyjä ihmisiä ja jaksaa vieläpä tehdä työn kunnolla, on ammattikunnan vastuullisemmasta päästä.

Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments