Muistilappuja itselle: kiitollisuuden jatkokurssi

Tilannehan on siis se, että aistiyliherkkyydet pitävät minut yhä tiiviisti kodin hiljaisuudessa. Vuorokausirytmi on sekaisin, odotettavissa on lisää tutkimuksia ja lääkkeistä on havaittavissa etupäässä sivuvaikutus-äklöoloa. Puolisolla on töissä rankkaa, verottajalta odotetaan tänä vuonna vaihteeksi mätkyjä ja sadetta on ollut enemmän kuin paistetta. Toisin sanoen, tässähän on erinomainen tilaisuus treenailla useampaakin luonteenhyvettä kuten kärsivällisyyttä, tyyneyttä...ja kiitollisuutta.


"On sinullakin ollut rankkaa"- myötätunnon ilmaisuihin olen jo ehtinyt vastaamaan, että juu mutta hullumminkin voisi olla. En kärsi kovia tuskia, fyysisiä sen paremmin kuin henkisiäkään. Sikäli kun olen hereillä, järkikultakin on tallella. Saan yhteiskunnan tuella hyvää hoitoa- ja onpa tässä sivussa ehtinyt selvitä sekin että fyysisesti voin olosuhteisiin nähden oikein hyvin. Edes mahdollisuus sairastaa sairaslomalla jota saa niin kauan kuin sitä todella tarvitsee ei ole mikään globaali -eipä edes kotimainen- itsestäänselvyys. Puhumattakaan siitä että ympärillä olisi hyvä perhe ja ystävällisiä tuttuja. Jos haluaisin etsiä ihmisiä joilla on asiat paljon huonommin, ei tarvitsisi Virkkalantietä kovin pitkälle tallustaa. 

Oman elämänsä prinsessaruususena eläminen on tietysti ärsyttävää. Viimeksi tänään minua on harmittanut kieltäytyä ja perua tärkeitä menoja. Silloin muistutan itselleni, että ei minua todella kaivata zombeilemaan minnekään- tilauksessa olisi terve, reipas ja resilientti versio minusta. Se tarkoittaa, että viisainta on tällä hetkellä keskittyä toipumiseen. Olen onnistunut elämäni aikana kasvattamaan hyvän versoja paljon tätä ikävämmistäkin olosuhteista, joten voin rauhallisella mielellä ajatella, että jos vain tälläkin kertaa kärsivällisesti teen parhaani toipumisen eteen, Ulkomaailmaan astuu jonakin päivänä sellainen Minä joka ei ole vain terveiden kirjoissa vaan entistä parempi. Tästä perusluottamuksesta olen hyvin kiitollinen- ja sitä myötä aiempiin elämän myrskyihin joiden läpi olen rämpinyt on ilmestynyt hopeareunus. Sitä en niin sanottuina parempina aikoina ole aina ehtinyt huomatakaan.

Ja tietysti on totta että jokaiseen päivään mahtuu nytkin pieniä hyviä hetkiä ja onnen aiheita jotka vain odottavat huomaamistaan. Elämän rauhoittuessa, kutistuessa ja yksinkertaistuessa pakon edessä huomaan, että sekin versio elämästä sisältää yhä paljon hyvää, paljon kiitollisuuden aihetta. Paljon sellaista minkä ääreen pakkopysähtyminen ei välttämättä ole paha juttu.


posted under , | 1 Comments

Epävarma elämänvyöhyke

Tämän päivän iloinen uutispommi on, että meitä lähintä tähteä, noin 4.2 valovuoden päässä sijaitsevaa Proxima Centauria kiertää hieman Maata suurempi kiviplaneetta. Planeetan kiertorata sijaitsee vieläpä elämänvyöhykkeellä, laskennallisella alueella jolla voi esiintyä nestemäistä vettä. 


Vastaavia eksoplaneettoja on löydetty aiemminkin, mutta paljon kauempaa. Niin paljon kauempaa että Proxima Centauri on niihin verrattuna kivenheiton päässä. Jos Proxima Centauri B:nä tunneltulta planeetalta löytyy tuntemamme kaltaista elämää, se on ainakin optimistisimpien arvioiden mukaan jonakin päivänä ihmiskunnan ulottuvilla.

Se "jos" on kuitenkin iso, eikä suurimpana esteenä edes ole teknologiamme taso. Luotaimet voivat kyllä löytää perille ajan kanssa. Kun ne on laukaistu, ihmiskunnalta vaaditaan lähinnä kärsivällisyyttä ja sitä että emme tuhoa planeettaamme ennen kuin luotaimet ehtivät perille. Se "jos" liittyy pikemminkin siihen miten raflaavasti lehdistö mielellään avaruusuutisia käsittelee.

Ensiksikin, koko elämänvyöhykkeen käsite on hirvittävän epämääräinen. Se että planeetta on vyöhykkeellä jolla vesi voi esiintyä nestemäisessä muodossa ei tietenkään takaa sitä että vettä myös esiintyy. Omassa aurinkokunnassamme elämänvyöhykkeellä on periaatteessa peräti kolme planeettaa: Venus sen sisäreunalla, Maa keskivaiheilla ja Mars ulkolaidalla. Todellisuudessa vain Maassa esiintyy vettä. Venus on polttava ja syövyttävä helvetti, Mars taas menetti pintavetensä jo varhain koska se on liian pieni planeetta. Vain täällä Maassa on monimuotoista elämää. Elämänvyöhykkeen käsitteen epämääräisyyttä ei suinkaan helpota se, että nestemäistä vettä voi hyvin esiintyä myös sen ulkopuolella. Esimerkiksi Jupiteria kiertävä Europa-kuu on elämän etsimisen näkökulmasta mielenkiintoinen juuri siksi että sen jäisen pinnan alla on meri joka pysyy nestemäisenä emoplaneetan vaikutuksesta. 

Tuntemamme kaltaisen elämän syntyminen vaatii paljon muutakin kuin sopivankokoisen kiviplaneetan jolla esiintyy nestemäistä vettä. Ei vielä tiedetä esimerkiksi, onko punaisten kääpiöiden (kuten Proxima Centaurin) elämänvyöhyke käytännössä kykenevä ylläpitämään elämää. Punaiset kääpiöt ovat paljon Aurinkoamme pienempiä tähtiä ja siksi niiden elämänvyöhykekin sijaitsee lähempänä emotähteä. Siellä voi olla rauhatonta. Kun Auringon aktiivisuus yltää välillä häiritsemään Maan tietoliikennettä, UV-säteily haittaa solujen toimintaa ja otsonikerros tulee tarpeeseen, voivat säteily ja hiukkasmyrskyt estää elämän kehittymisen planeetoilla jotka ovat hyvin lähellä tähteään. 

Lopuksi elämän syntyminen voi olla myös onnenkauppaa tai riippuvaista sellaisista tekijöistä joiden ratkaisevuutta emme vielä osaa tunnistaa. Maassa elämä syntyi nopeasti, mutta siitä huolimatta tie aminohapoista RNA-maailman kautta monisoluisen elämän puutarhaksi on ollut pitkä ja hankala. Maassa sukupuuttoaallot ovat monta kertaa tuhonneet suurimman osan elämänmuodoista. Emme kuitenkaan tiedä, kuinka paljon vaaditaan täystuhoon ja voiko elämää syntyä myös vanhoilla planeetoilla. Punaiset kääpiöt ovat hyvin pitkäikäisiä, joten on ajateltavissa että jos elämä niiden ympärillä on ylipäätään mahdollista, olosuhteet voivat säilyä elämälle suotuisina monta kertaluokkaa kauemmin kuin omassa aurinkokunnassamme. 

Joka tapauksessa Proxima Centaurin osoittautuminen tähden sijasta aurinkokunnaksi on meidän kannaltamme kosminen lottovoitto. Sen tutkiminen tulee lisäämään suuresti ymmärrystämme siitä kuinka maankaltainen on elämän esiintymisen kannalta tarpeeksi maankaltainen.

Mistä tuntee Rakkauden

Olen tänä vuonna käydystä Suuresta Parisuhdekeskustelusta oppinut, että koskaan ei ole hyvä. Sinkkuelämä on hobbesiaanisen yksinäistä, kurjaa, raakaa ja häijyä, kaiken huipuksi eliniänodotekin on lyhyt. Sen vaihtoehto, kestävä parisuhdekin vähintään väljähtyy ajan myötä, ellei muutu suoranaisen onnettomaksi. Lyhyiden suhteiden ketju taas on epäkypsää, ja päättyy jossain vaiheessa tyhjyyden tunteen sävyttämään yksinäisyyteen. Lisäksi eroaminen on aina traumaattista ja synnyttää liudan kammottavia eksiä. Näyttää siltä, että mitenkään päin ei voi voittaa. Minusta on alkanut näyttää myös siltä, että käydyssä keskustelussa Rakkaus on loistanut poissaolollaan. Niinpä olen löytänyt itseni pohtimasta sitä lyhyiden valveillaolohetkieni aikana, ja saanut selville että Rakkaus näyttäisi olevan yllämainittujen kurjuuksien vastakohta.

Mitä Rakkaus sitten on? Rakkaus on harvinaista, päätellen siitä miten hyvin Suurta Parisuhdekeskustelua ja monia muitakin ihmissuhdekeskusteluja onnistutaan käymään ilman että siitä inahdetaan sanaakaan. Rakkaus on arvokasta, sillä se on hyvyyden muoto ja itseisarvollinen hyvä. Rakkaus on lahja, ei saavutus, eikä pohjimmiltaan edes ihmissuhdetaito. Ja lopuksi: kulttuurissamme jossa rakkaus nähdään ensisijaisesti arjalaishenkisen parisuhteen muodostamisen välineenä, monet romanttisen rakkauden muodot nähdään vähintään epäilyttävinä ja pahimmillaan tuomittavina ja eroista ja sydänsuruista toipumisen oletetaan olevan pikkujuttu josta on tarkoitus suoriutua entistä ehommaksi yksin ja reippaasti, Rakkaus on kulttuurissamme halpaa. Tämä ei siis ole totuus, mutta seikka joka tekee ihmissuhdekeskustelusta nopeasti vaikeasti selviteltävän sotkun.

Jos hyväksymme nämä alkuoletukset, pystymme tekemään muutaman mielenkiintoisen huomion. Ensinnäkin tietysti sen, että Suuri Parisuhdekeskustelu ei välttämättä valaise paljon niitä jotka haluavat ymmärtää Rakkautta. Rakkaus on paljon enemmän kuin ihmissuhteen, lisääntymisen tai muun vastaavan päämäärän tavoittelussa hyödyllinen väline. Itsessään hyvänä asiana siinä on mielekkyyttä silloinkin kun se äkkiseltään (sumeiden kulttuuristen lasien läpi tarkasteltuna) näyttää olevan turhuutta.

Toiseksi, määritelmä näyttää tarjoavan keinot erottaa Rakkaus niistä häilyvistä tuntemuksista ja hormonikoktaileista jotka sitä äkkiseltään muistuttavat. Aito rakkaus on itseisarvolisena hyvänä kestävää. Sen tarkoitusperät eivät ole itsekkäitä, vaan se avaa uusia mahdollisuuksia pyrkiä hyvään. Koska Rakkaus on siis hyvää, sen jäljet ovat hyvälle ominaisia ja hyvää jäljittäviä. Ihmissuhdetaitomme eivät ehkä ole aina suurten tunteiden tasalla, mutta koska Rakkaus on myös kestävää, sen todellinen luonne tulee kyllä näkyviin ajan myötä. Se ohjaa ja motivoi hyvään, niin että lopulta hitaampikin rakastava ihminen huomaa kehittyneensä ihmisenä. Samoin Rakkauden inspiroimana toimimisen jäljet ovat hyvälle ominaisia: puolison hyvinvointia, taiteen tuotteita, rauhan, lempeyden ja hyvyyden leviämistä maailmassa. Toisaalta, voimme päätellä että suuressa tunnemyrskyssä kyse on jostain muusta kuin Rakkaudesta jos huomaamme että se vie ajan kuluessa toimintaa ja luonnetta kehnoon suuntaan, jos se väljähtyy tai ruokkii alhaisia piirteitämme.

Tästä päästäänkin kätevästi siihen että jos Rakkaus on itsessään arvokasta ja hyvän muoto, parisuhdepeli ei ole se millä sen arvoa mitataan, vaan sosiaalisesti vähemmän arvostetutkin rakkauden muodot voivat olla arvokkaita hyvän ilmenemiä- jos rakastava ihminen sen äkkää. Koska rakkaus on suurta, parisuhdekonteksti ei sille riitä, ja toisaalta rakkautta voi vallan hyvin toteuttaa vaikka se ei syystä tai toisesta johtaisi parisuhteeseen. Parisuhteellisen rakkaus ilmenee tietysti ensisijaisesti suhteessa, mutta rakkaus tukee myös rakastavaa ihmistä. Maailmanhistoriassa on runsaasti esimerkkejä siitä miten rakkaus on tukenut ja inspiroinut ihmisiä suuriin saavutuksiin jotka olisivat luultavasti jääneet muuten saavuttamatta. Edelleen, koska rakastavat ihmiset haluavat rakastetuilleen hyvää kaikin tavoin, on luontevaa huomata jossain vaiheessa ettei päänsilitys riitä vaan tärkeää on myös työskennellä paremman maailman puolesta. Hyväntekeväisyys, oikeudenmukainen yhteiskunta, rauha ja monet muut isomman luokan hyvät vaikuttavat myös rakastetun hyvinvointiin, ja siten työskenteleminen niiden edistämiseksi myös yhteiskunnan tasolla on loistava tapa ilmaista rakkautta. Paremmassa maailmassahan rakastettu kohtaa hyvää myös silloin kun en satu olemaan henkilökohtaisesti paikalla. Sellaista aikaa mahtuu läheisimpäänkin parisuhteeseen aika paljon. 

Mitäköhän tapahtuisi, jos Rakkaus saataisiin ujutettua yhdeksi näkökulmaksi valtakunnalliseen ihmissuhdekeskusteluun?

Maailman ylikulutuspäivän tunnelmissa: Tärkeintä on liike

Joka vuosi näihin aikoihin ilmestyy pikku-uutinen jossa kerrotaan että ihmiskunnan kulutus on ylittänyt luonnonvarojen uusiutumiskyvyn.Tänä vuonna uutinen saapui toissapäivänä, taas viikkoa aikaisemmin kuin viime vuonna, mutta kehitysmaiden alhaisen kulutustason ansiosta kuitenkin kuukausitolkulla myöhemmin kuin jos kaikki kuluttaisivat samaa tahtia kuin suomalaiset. Näin ikäviä asioita en oikeastaan saisi ajatella ollenkaan, mutta ajattelen kuitenkin, sillä perusteella että jos nämä asiat ohitetaan nyt, tulevaisuudessa stressin ja ahdistuksen tunteet tulevat olemaan lievimmästä päästä meidän kaikkien ongelmia.

Samaan aikaan Pientilalla eletään satokautta. Tätä kirjoittaessanikin keittiössä porisee iso kattilallinen mustaherukkahilloa. Sairaudestani johtuen puutarhassa ei ole tapahtunut tänä vuonna ihmeitä. Marjavuosi on kuitenkin hyvä, hedelmiäkin on luvassa, ja kasvimaaltakin jotakin löytyy. Miten niin luonnonvarat lopussa? Mutta ovat ne, meiltä siinä missä muiltakin. Ollaanhan tässä yhä Maa-planeetalla. Koska tämä on hyvin onnekas maailmankulma, ongelmat ehtivät tänne hitaammin kuin moneen muuhun paikkaan. Samasta syystä täällä olisi helppo käpertyä oman navan ympärille ja leikkiä että ongelmia joita en näe ei ehkä ole olemassa ollenkaan. Piiloon luikkineet jänötkään eivät kuitenkaan pysty sellaiseen itsepetokseen- niilläkin korvat seuraavat tarkkaan huolestuttavia ääniä. En kai minä tosissani halua olla hölmömpi kuin puolitoistakiloinen pitkäkorva?

Yhden sairaslomalaisen kokoiset ratkaisut ovat pieniä, mutta yhä voin valita, yritänkö sen minkä voin vai jätänkö silleen. Tänään voin harjoittaa hillokattilallisen verran omavaraisuutta ja blogata, huomenna keksin taas jotain muuta. Tärkeintä on liike oikeaan suuntaan. En tiedä, pelastuisiko maailma jos kaikki eläisivät niin kuin minä elän, mutta siitä olen varma että asiamme olisivat paljon paremmin jos kaikki liikkuisivat oikeaan suuntaan ja haluaisivat tehdä niin huomennakin.

posted under , , | 2 Comments

Pieni kommentti suureen köyhyyskeskusteluun

Hesarissa on taas käynnissä erä Suurta Köyhyyskeskustelua. Aseltema näyttäisi olevan tuttu: köyhien ahdinkoa ymmärtävät tutkijat vastaan nuivailijat jotka tietävät että köyhyys on pohjimmiltaan laiskuutta ja elämänhallinnan puutetta, sekä sitä että ruokaan tarkoitetut rahat valitaan kuluttaa viinaan ja tupakkiin.

Näin ajatteleville (ja saman tien kaikille muillekin) suosittelisin luettavaksi tätä blogikirjoitusta. Lisäksi jaksoin huomata, että tälläkään kierroksella köyhyyskeskustelussa ei pahemmin näy kokemusasiantuntijoita. Köyhien puolesta puhuvat lähinnä tutkijat (jotka toki saattavat nyky-Suomessa kärvistellä tulojensa puolesta köyhyysrajalla mutta joilla on yhä tiedollista pääomaa ja sen tuomaa auktoriteettia). Silloin harvoin kun joku köyhä uskaltaa avata näissä keskusteluissa suunsa, hänet teilataan nopeasti: hän on jotenkin vääränlainen köyhä, ja ansaitsee siten kuulluksi tulemisen sijasta julkisen kurinpalautuksen. Ei ihme, ettei köyhien näkökulma oikein tahdo kuulua niille jotka päättävät heidän toimeentulostaan ja heihin kohdistuvasta kontrollista. Ovatko köyhämme siis vähävaraisuuden ohella niin pöljiä ettei heillä ole mitään kuulemisen arvoista sanottavaa omista elinolosuhteistaan? Jos ovat, niin miksi ovat, ja mihin perustuu hallituksemme vahva usko siihen että köyhien kurittaminen ja kurjistaminen on paras keino kansainvälisen talouskriisinkin selättämiseen?

Tunnelista ja valosta sen päässä

Viime vuosi oli minulle todellinen annus horribilis, eikä kuluva vuosikaan alkanut kovin ruusuisesti. Koitin pitää itsestäni mahdolllisimman hyvää huolta, mutta kevään koittaessa tulin siihen tulokseen että se ei enää tarkoita pelkästään kotikonsteja vaan minun oli aika kutsua ammattilaiset apuun.

Alkukesä on kulunut tutkimuksissa ja nyt minulla on vihdoin diagnoosi: sopeutumishäiriö, eli oireilu voimakkaasti stressaavien tapahtumien seurauksena.  Pääasiallinen oireeni on uupumus, epänormaali stressaantuvuus ja aistiyliherkkyydet, maustettuna lievillä masennus- ja ahdistusoireilla. Käytännössä tämä tarkoittaa voimakkaita uupumisoireita. Minulla on myös unihäiriöitä ja kommunikoiminen kenen tahansa paitsi Puolison kanssa on hyvin kuormittavaa. Aistiyliherkkyyskohtaukset tekevät elämästä vähän turhankin jännittävää. Kun yliherkkyyskohtaus on päällä, saatan esimerkiksi kuulla talon perimmäisestä huoneesta käsin Puolison askelet pihamaalla, räikeät värit särkevät silmiäni tai keskusteluun keskittyminen on mahdotonta koska en pysty erottamaan sitä taustahälystä. Mitä milloinkin, mutta yleensä kuitenkin yllättävää, outoa ja epämiellyttävää, ja päättyy nopeasti uupumiseen.

Päätin tehdä tässä asiassa poikkeuksen yksityisyyspolitiikkaani siitä syystä että vuonna 2016 mielenterveyden ongelmat ovat Suomessa yhä stigma. Liian monet valitsevat kärsiä yksin tai lääkitä itseään päihteillä vaikka hyvää ammattiapuakin on tarjolla. Liian monet ystävät hylätään, liian monia kartetaan ja pelätään jos mieli oireilee, vaikka suurin osa mielenterveysongelmista on tavallisten ihmisten arkisen rajoihin mahtuvaa oireilua jonka ennuste on hyvä  ja olisi vielä parempi jos ympäristöstä löytyisi enemmän inhimillisyyttä. Nyt lääkehoitoon suhtaudutaan jopa hysteerisellä epäluulolla. Keskustelupalstoilla masennuspotilaat ovat potentiaalisia joukkosurmaajia, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät seinähulluja, paranoidia skitsofreenikkoa ei tunnista hassuista jutuista vaan verisestä kirveestä kädessä, ja varmin tapa seota lopullisesti on tietysti kokeilla lääkärin määräämien lääkkeiden syömistä ohjeiden mukaan.

Minulla taas on tämä pieni mutta mukava blogini. Lisäksi olen siitä onnekas ihminen että ne joille olen tähän mennessä nähnyt hyväksi asiasta kertoa, ovat suhtautuneet sairauteeni hyvin. Tunnen siis olevani juuri oikea henkilö kertomaan, että kuka tahansa voi joskus huomata oireilevansa tai sairastuvansa mieleltään, jos tuuri on tarpeeksi huono. Sopeutumishäiriöltä ei pelasta luonteenhyve, älykkyys, hyvät kotiolot eikä yleinen erinomaisuus vaan ainoastaan hyvä onni. Minunkin pääni alkaa osoittaa hajoamisen merkkejä jos elämä heittää liian suuria vastoinkäymisiä tielle. Silloin hyvätkään valmiudet, kotihoito ja olosuhteet eivät riitä korjaamaan tilannetta vaan täytyy hakea lisäapuja. Avun hakeminen kun sitä tarvitaan ei ole noloa eikä osoitus heikkoudesta vaan järkevän ihmisen järkevä toimintatapa. Itse olen tällä hetkellä sairaslomalla ja saan sekä keskusteluapua että uniongelmiini melatoniinia ja mietoa SSRI-lääkettä. Myöhemmin syksyllä kokeilen myös piristävää lääkettä. Tunnelin päässä näkyy ihan selvästi valoa. Sopeutumishäiriön paranemisennuste on hyvä. Psykiatrin mukaan mieleni korjaa todennäköisesti itse itsensä, kun se vain saa siihen tilaisuuden ja hieman taustatukea. Paranemisprosessin jälkeen minun pitäisi olla entistä ehompi:  entistä paremmin itseni tunteva, traumani selättänyt, entistä paremmin elämää ymmärtävä ja tavallista arkea arvostava.

Toivon, että tekin uskallatte hakea apua jos huomaatte joskus oireilevanne. Toivon tämän kirjoituksen olevan pisara siinä purossa jonka päässä on sellainen Suomi jossa mielenterveyden häiriöt ovat sairauksia muiden joukossa. Eivät hävettäviä, eivät leimaavia, eivät heikkouden merkkejä, eivät pelkoa aiheuttavia vaan aika arkisia tavisten vastoinkäymisiä (depressiohan onkin jo suorastaan kansantauti) joihin on saatavilla tehokasta apua ja joista parannutaan siinä missä flunssistakin. Jos niin kävisi, kohtaamassani onnettomuudessa olisi hyvän siemen. Tuki vaikeina päivinä ja valo tunnelin päässä kuuluu kaikille.

posted under , | 6 Comments

Luddiitti luovutti...

...ja hankki vihdoin älypuhelimen. Maailma on vaan mennyt siihen pisteeseen, että elämä ilman sitä alkaa olla jotenkin hankalaa. Asiaa auttoi hiukan, että sopiva malli löytyi tarjouksesta sopuhintaan- minä kun en millään raaski sijoittaa satasia tuotteeseen jolle on kuitenkin odotettavissa kohtuullisen lyhyt käyttöikä, jonka hienoimpia ulottuvuuksia en osaa edes haluta, ja jonka kalliit versiot eivät edes ole edullisia eettisempiä. 

Ilmoitusasiana mainittakoon, että uutuuden räpläämisessä käyttökuntoon ja liittymän aukeamisessa kestää hetkisen aikaa. En myöskään aio luopua pahasta tavastani unohdella puhelinta äänettömälle tai peräti sammumaan itsekseen sillä välin kun kommunikaatio hoituu sujuvasti tietokoneella. Joku raja sentään! Muutenkin toivon muistavani jatkossakin hiljaisuuden ja mediapaastoilun monet edut. Vakaumuksellisen puhelinvihaajan elämässä alkaa kuitenkin langattoman netin ja sovelluskauppojen myötä uusi vaihe, josta ehkä löydän blogattavaakin, jahka olen hiukan totutellut koko juttuun. 

Mitkä ovat teidän suosikkisovelluksianne? Onko puhelin uusi lompakko joka on parhaimmillaan kun siitä löytyy kaikki, vaiko vain kommunikaatioväline parilla hyödyllisellä lisäominaisuudella?

Vaikein osa on antaa rastaalle osa

Täälläkin sitten innostuttiin ottamaan laiskiaisista mallia, ainakin mitä blogiin tulee. Puolustaudun sillä että nyt on marja-aika. Mustikkametsään emme tosin ole vielä ehtineet...mutta olisimme varmaan, jos puutarhan sadossa ei olisi niin paljon tekemistä. 


Tämä vuosi on taas oikein hyvä marjavuosi. Uudet, vanhat ja siirretyt kirsikkapuut ovat olleet ahkerina, ja sitten on tullut meidän vuoro tehdä ihanaa kirsikkahilloa ja joululahjalikööriä. Pakastimeen on nousemassa pino punaherukkarasioita. Viikonloppuna olen vielä ajatellut tehdä mustaherukkahilloa.

Marjasadon, ja yleensäkin sadon, prosessoimisessa ei mielestäni ole se poiminta- pilkkomis- ja keittelypuoli. Sen mitä maalaisjärki ei kerro, saa helposti selville ja sitten tarvitsee vain seurata ohjeita. Paljon vaikeampaa on ennakoida osuvasti se kuinka paljon mitäkin talvella kuluu. Itselläni, kuten varmaan monella muullakin, satovyöryn tullessa talven kulutus on helpompi ennakoida yläkanttiin. Joo, ihan varmana meillä talvella syödään joka päivä hilloa JA mehua JA pakastemarjoja JA toista hilloa. Joo, ihan varmaan... Vaikein osa minulle on myöntää, että pieni perheemme pystyy hyvällä mielellä syömään talven aikana tietyn määrän kutakin lajia, muttei paljon enempää. Kun kesällä ollaan ahmittu koko perheen voimin (Kolalainen on myös tietysti päässyt osingoille) tuoreita marjoja, on kiinnostus säilöttyihin aarteisiin ollut loppuvuodesta kohtuullista. Maalaismittakaavassa, tietenkin, sillä muistan yhä hämärästi että elämässäni oli joskus aika jolloin en olisi voinut kuvitellakaan tarvitsevani talvivaraksi useamman kilon pakastettuja punaherukoita. Optimisti voi varautua parilla ekstramarjarasialla, mutta tuplamäärää ei kannata innostua säilömään. 

Kantapään kautta on tullut sekin viisaus opittua, samalla kun olen oppinut kaiken muunkin minkä säilönnästä tiedän. Ensimmäisten vuosien säilöntäöverit ja niitä vuoden perästä seuranneet siivoojaiset ovat vähitellen opettaneet, mitä meillä oikeasti kuluu ja miten paljon. Koska jokainen perhe on omanlaisensa epäilen, ettei tätä asiaa ehkä muuten voikaan oppia. Jonakin talvena löytyy sitten loistoresepti, varasto tyhjenee ennen aikojaan ja seuraavana vuonna voi säilöä vähän lisää ellei reseptiin ehdi sitä ennen kyllästyä. Jonakin vuonna voi tulla kato, ja joutuu sinnittelemään ilman jotakin olennaista, kuten kuluneena satovuonna omenahilloa (kaupan kuraa on jääkaapissa yhä kerran maistettu purkki. Yäks.) Sekin saattaa aiheuttaa parempien aikojen koittaessa hamstraushalua. Mutta noin pääpiirteittäin, jos perheessä ei tapahdu suuria muutoksia, säilöntätarpeetkin pysyvät vuodesta toiseen suht samoina. 

Ahnehtimista parempi on antaa rastaillekin osansa. Ovathan ne ärsyttäviä lintuja, mutta niillä on edessä rankka muuttomatka ja talvehtiminen alueilla joissa pikkulintujen rääkkäys ja tappaminen on paikoitellen huvittelumuoto. Jos pensaissa on myöhään syksyllä vielä muutama marja jäljellä, paikalle voi jonakin synkkänä marraspäivänä saapua vaikka kaunis tilhiparvi sirisemään. Kohtuullisuus palkitaan taas- jos ei muulla niin pienemmällä paniikilla ennen seuraavaa satovyöryä.

Söpöt eläinvideot-teemaviikko: esimerkkiä lomalaisille

Tämän päivän söpöt eläimet tulevat Costa Ricasta ja ovat todellisia rauhan ja rakkauden mannekiineja. Mikä ehkä selittääkin sen, että ne tarvitsevat nykyään erityistä suojelua. Laiskiaisia kannattaakin suojella, sillä jos maailma jotain tarvitsee kipeästi niin söpöjä eläviä todisteita sillä että jopa evoluution hampaissa voi selvitä pikälle erikoistumalla rennosti ottamiseen.

posted under , | 1 Comments

Söpöt eläinvideot-teemaviikko: siivouspäivä pandatarhassa

Siivoaminen on usein vähän rasittavaa. Eläinystävät jotka haluavat osallistua siivoukseen ja kertoa mielipiteitään ihmisten aherruksesta maustavat arkiset askareet usein yhtaikaa rasituksella ja söpöysyliannostuksilla. Se on toisaalta ihan korvaamaton tunteiden yhdistelmä. Nämä pandanpojat ovat jo ammattilaisia lajissa.

posted under , , | 1 Comments
Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Ladataan...

Followers


Recent Comments