Jääkausi, osa n

Tässäpä vastauksia muutamiin ystäviä ja omaisia viime aikoina askarruttaneisiin kysymyksiin: Ei, emme ole vielä alkaneet leikkaamaan omenapuita. Minusta sellaisen polveen ulottuvan lumikerroksen kanssa voisi tulla hätätilassa toimeen. Ja kyllä vaan, meillä on lunta niin paljon että sitä on pitänyt pudotella katolta.

Photobucket
Meillä siis näyttää tältä. Lumikerroksen kohottua lähes metriseksi verannan katolla perheen kiipeilytöistä vastaava Puoliso päätti ryhtyä tositoimiin. Tikkaat olivat kuitenkin syksyllä jääneet toiselle puolelle puutarhaa. Niiden hakeminen lankesi näissä olosuhteissa perheen raskaimmista töistä vastaavan henkilön tehtäväksi. Onneksi meillä on puutarha jossa tetsaaminen kannattaa aina. Niin tälläkin kertaa:

Photobucket
Lumeen hautautuneesta pensaikosta löytyi yhtäkkiä ilmiselvä mörrimöykyn kolo. Itse mörrimöykkyä ei valitettavasti näkynyt, eikä hangellakaan ollut jälkiä joiden avulla lajinmääritys olisi onnistunut. Talvi ei kuitenkaan ole vielä ohi, joten ehkäpä tämänkin arvoituksen ehtii vielä selvittää.


Photobucket
Tällä kertaa minua ei kuitenkaan kaivattu ratkomaan arvoituksia vaan raahaamaan tikkaita umpihangessa.

Photobucket
Pieni valkoinen teepannu on ollut tänä talvena kovassa käytössä.

Photobucket

And this picture of my improved sewing corner is for you, Yolanda! Ompelunurkkani sai parannuksekseen uudet hyllyt vähän aikaa sitten. Virginia Woolfin mukaan jokaisella naisella tulee olla oma huone. Minulla on: jostakin syystä talon pikkuruisinta huonetta jossa sijaitsevat pyykkiteline, silityslauta, yläkerran siivouskomero ja ompelunurkkaus, on alettu vaivihkaa kutsua Saaran huoneeksi. No, ajatushan on tärkein..?

posted under , , | 0 Comments

Arvostelun taiteesta

Suomeenkin näyttäisi olevan rantautunut käsitys jonka mukaan kanssaihmisiään voi arvostella- etenkin jos tekee sen puskasta. Netissä nimimerkin takaa voi sanoa kaiken sen mitä ei omalla naamalla ja nimellä sanoisi ikinä, ja tosielämässäkin selän takaa arvostelu kukoistaa. En tiedä, onko syyllinen tosi-tv, työelämän epävarmuuden lisääntyminen joka rumentaa arkista pärjäämiskamppailua, vai vain se että meille markkinoitu keinotodellisuus on hiljalleen hiipinyt siksi todellisuudeksi johon vertaamme arkimaailmaa ja sen puutteelliseksi havaitsemme. Mutta sen tiedän että tämä on sellainen maailman mädännäisyyden laji jota jokainen voisi vastustaa.

Soveltavan etiikan parissa puuhatessani olen huomannut että moraalisten arvostelmien antaminen asiantuntijamielipiteenä on totinen paikka. Samalla olen alkanut entistä enemmän ihmettelemään, mikä hinku ihmisillä on nykyään arvostella ja kritisoida muita. Kritiikki voi olla rakentavaa, mutta väitänpä ettei se yleensä ole sitä. Ensinnäkin, rakentava kritiikki kohdistuu johonkin merkitykselliseen asiaan. Arjessa hyvä tapa erottaa merkityksellinen merkityksettömästä on odottaa että arvostelua nimenomaisesti pyydetään. Silloin jos tunnen tarvetta arvostella ilman että sitä on minulta pyydetty, minulla pitäisi olla myös jokin peruste sille miksi mielipiteelläni voisi olla tässä tilanteessa merkitystä. Pelkästään se seikka että minulla on mielipide, ei vielä tee siitä merkityksellistä (paitsi siinä tapauksessa että olen tyyppi jolle mielipiteen muodostaminen yhtään mistään on niin suuri älyllinen saavutus että tapauksen kunniaksi voisi vaikka leipoa kakun).
Toinen hyvä peukalosääntö on, että hyvälle kritiikille on olemassa hyviä perusteluita. Lopuksi, hyvä kritiikki sisältää myös myönteisiä havaintoja (todisteeksi siitä etten kritisoi silkkaa pahansuopuuttani) ja ehkä jopa parannusehdotuksia. Parannusehdotuksella en nyt tarkoita jotakin triviaalia vakioneuvoa. ”Sinun pitää nyt vaan jättää tupakat pois” ei ole hyvä parannusehdotus tupakoitsijalle siitä yksinkertaisesta syystä että jokainen normaaliälyinen tupakoitsija todennäköisesti tietää jo että tupakanpolton lopettamisessa auttaa se ettei koske tupakkaan. Hyvien parannusehdotusten keksiminen on yleensä vielä vaikeampaa kuin arvosteleminen. Moni harkittu kirpeä kritiikki lopahtaakin tähän. Ja niin on hyvä.

Tämän päivän Suomessa jota kuulen usein sanottavan kovaksi, kilpailu- ja suorituskeskeiseksi yhteiskunnaksi, pitäisi arvostelemisen kanssa olla aivan erityisen varovainen. Näyttää nimittäin siltä että kovuudelle, järjettömyyksiin asti menevälle kilpailulle ja suorituskeskeisyydelle on olemassa yksi yhteinen tekijä ja se on että niiden kaikkien toteutuminen edellyttää sitä että ihmisiä arvostellaan. Mitä viiltävämmin ja taitamattomammin, sitä kovemmaksi meno vain muuttuu. Jos maailmallamme on jokin ongelma, se ei ainakaan näytä olevan kriittisen mielialan puute. Joten miksi viljellä sitä mistä on jo ylitarjontaa? Entäpä jos alkaisimme kasvattaa hieman harvinaisempia ajatuskukkia?

Vastavoimaksi kovalle maailmalle tarjoaisin vaatimattomuuden ja herkkyyden hyveitä. Käytännössä, pitkälle riittäisi jo sekin että yrittäisimme pitää itsemme kurissa ja suumme kiinni silloin kun tuntemattomista tai puolitutuista ei ole mitään kaunista sanottavaa. Jos todella ajattelemme niin paljon toisten parasta kuin arvostelun armolahjan harjoittajat usein väittävät ajattelevansa, meidän olisi kai jotenkin johdonmukaista kiinnittää huomiota myös niihin keinoihin joilla yritämme toistemme hyvää edistää. Kuinka usein ihmiset tekevät parannuksen siksi että heitä on arvosteltu? Kuinka usein muiden kouluttaminen on sujunut sitä paremmin mitä häijympiä olemme onnistuneet olemaan? Ja kuinka usein olemme käyttäneet arvostelun lahjojamme rakentavasti, jonkin todella tärkeän asian eteen verrattuna siihen kuinka paljon olemme hutkineet vain lähintä pöpelikköä? Kokemukseni perusteella parasta vaikuttamista on usein hiljainen esimerkki. Se ei tosin auta yhtään sisäisen pahanolon purkamisessa.


Jos tiedät, mikä on oikein ja parasta, mene ja tee itse niin. Jos haluat arvostella muita heidän heikkouksistaan, mieti ensiksi kuinka vaikeaa sinulle itsellesi olisi pyristellä irti suosikkipaheestasi. Luulen, että viimeistään sitten vakuutut siitä että vaatimattomuutta on sittenkin helpompi harjoittaa kuin arvostelemista.

posted under , | 0 Comments

Maalla vai kaupungissa?


Muutama päivä sitten näin lehdessä taas kuluneen väitteen: ”Omakotitalossa asuminen on epäekologista!” Nykyaikaiseen tapaan elämäntapaan kuuluva yksi - sinänsä hyvin tärkeä- alue oli taas leikattu irti kokonaisuudestaan, yhdistetty mielenkiintoisiin taustaoletuksiin ja sitten vedetty sumeilematta johtopäätös joka kertoo yhtä paljon sanojastaan kuin todellisuudestakin. Tässä suhteellisessa, sumeassa maailmankaikkeudessamme kun kiveenhakatut totuudet tapaavat osoittautua järjestelmällisesti epätotuuksiksi.

Se kuinka ekologista tai epäekologista esimerkiksi omakotitalossa asuminen on, riippuu ymmärtääkseni monesta asiasta, esimerkiksi siitä millaisessa talossa asutaan ja miten siellä eletään. Nykymuodin mukainen iso talo joka on rakennettu postimerkin kokoiselle tontille ja jonka runsaat neliöt käytetään oleilemiseen –esimerkiksi takkahuoneessa ja tv-huoneessa- ja mahdollistamaan entistäkin suurempi kulutus, on tosiaan hyvin epäekologinen. Edelleen, kaikki näkemäni laskelmat olettavat –ilmeisesti tilastonikkarin elämän yksinkertaistamisen vuoksi- että ihmiset asumismuodosta riippumatta elävät samalla tavalla, kuluttaen samoja asioita ja samoja palveluita. Kun normiksi sitten otetaan kaupunkilainen elämäntapa jossa kodin ulkopuolella sijaitsevat niin ruoka kuin harrastuksetkin, ei ole ihme että omakotiasuminen näyttää entistä syntisemmältä menolta. Mutta eiväthän vaihtoehdot tässä ole, sen paremmin ideoiden maailmassa kuin reaalimaailmassakaan. Miksi siis elämäntapamme oletetaan vaihtelevan vain pinnallisten seikkojen kuten varallisuuden ja ammatinvalinnan määrittelemissä rajoissa niin että yhteinen päämäärämme on espoolainen idylli? Jos mikään ei pakota meitä ajattelemaan samalla tavalla ja jakamaan samoja arvoja ja hyvän elämän ideoita, se tarkoittaa sitä että olemme vapaita -muun muassa vapaita asumaan omakotitaloissa tai vaikka keskiaikaisissa linnoissa tavalla joka ei edellytä sitoutumista stereotyyppisiin taustaoletuksiin. Ja jos premissien totuuden edellyttämät taustaoletukset kaatuvat, kaatuu myös koko päätelmä kuin Ison Pahan Suden puhaltamana. Muotoillaanpa koko hoito siis uudestaan: omakotitalossa asuminen epäekologisesti on helppoa (koskapa se on se suunta johon kulttuurimme meitä tarmokkaasti paimentaa). Se ei kuitenkaan ole väistämätöntä. Itse asiassa, vilkaisu esimerkiksi linkkilistalta löytyvään Simple Green Frugal Co-op:iin viittaa siihen että monet hyvin ekologisesti elävät ihmiset eri puolilla maailmaa ovat jossakin vaiheessa tehneet samansuuntaisen johtopäätöksen: kaupunkilaista elämäntapaa on mahdollista vihertää paljonkin. Mutta oma tupa ja maapala tuovat tullessaan uusia mahdollisuuksia ja alkavat siten tietyssä vaiheessa vihertymistä näyttää hyvin houkuttelevilta vaihtoehdoilta. Eikö olekin mielenkiintoinen havainto?

Jos haluaisin lähteä käymään kuntokeskukseen, pitäisi minun mennä Lohjan keskustaan seitsemän kilometrin päähän. Siinä se taas nähtiin! Sen lisäksi että omakotitalon energiankulutus keskimäärin on korkeaa (seikka johon asuja tosin voi itse vaikuttaa paljon pidemmälle kuin kerrostalossa), syrjemmällä muuttavan hiilijalanjälki kasvaa myös siitä että palvelut ovat matkan päässä. Mutta m
aalla asumisen juju onkin siinä, ettei täällä pahemmin tarvita kuntokeskusta. Kotiin mahtuu peruskuntoiluvälineet, ja niitä tarvitaan vain muutaman kuukauden ajan vuodessa. Suurimman osan ajasta kuntoilu hoituu puutarhanhoidon sivutuotteena. Sama pätee moniin muihin "palveluihin" jotka kaupungissa ovat houkuttelevan lähellä: niitä ei kaivata. Ja kyllä se taisi niin olla että kuluttamatta jättäminen on aina ekologisempaa kuin yhtään minkään kuluttaminen...

Lyhyesti sanottuna: maalla asuminen on epäekologista, jos asumisen ideana on päivittää urbaani elämä ”järven rannalla Helsingin keskustassa”- elämäntapaan. Sen sijaan meille jotka teemme jotakin vallan muuta, oma talo ja pala maata tarjoavat mahdollisuuksia elämän ekologisoimiseen tavoilla jotka eivät ole kaupungissa mahdollisia. Hyvin järjestettyyn maalaiskotiin ei tarvitse tuoda kaikkea ulkopuolelta. Sen voi pistää tuottamaan niin ruokaa kuin viihdettäkin. Toisaalta tilkullinen maata avaa myös aivan uudet mahdollisuudet tehdä jotakin konkreettista luonnon hyväksi. Huolettaako tehotuotanto? Omaa kasvimaata voi viljellä juuri niin eettisesti kuin tahtoo. Ahdistaako luonnon köyhtyminen? Siitä vain kiinnittämään puihin linnunpönttöjä, vaalimaan pientä ketoa tai tekemään perhostutkimusta. Oma maapala tuo mukanaan myös valtaa jollaisesta kerrostalossa voi vain uneksia. Samalla tulee tietysti myös työtä ja vastuuta, ja siten on helppo nähdä ettei tällainen elämäntapa sovi kaikille. Mutta ei kai tässä etsittykään yhtä muottia johon kaikki voisi enemmän tai vähemmän väkivalloin tunkea?

Vääntö siitä mikä onkaan ekologisinta on tavallaan ihan mielenkiintoista. Nyt haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota siihen että meillä on tässä käsillä keskustelu jonka pohjavirtaukset ulottuvat syvälle, kohti perimmäisiä käsityksiämme hyvästä elämästä. Kuten edellän nähtiin, kaupunki- maalaisuus- vastakkainasettelun luonne riippuu siis paljolti siitä millaiseksi käsitämme tavoiteltavan elämän. II Maailmansodan jälkeen olemme oppineet että ihminen on ansiotyönsä ulkopuolella pohjimmiltaan kuluttaja. Tästä taustaoletuksesta lähtevä ympäristökeskustelu pyörii kulutuksen vähentämisen ympärillä. Näen tässä kaksi vaaraa. Yksi: on erotettava kulutuksen aito vähentäminen näennäisestä vähentämisestä. Esimerkiksi, jos asumiseni on hyvin energiatehokasta mutta asumismuotoni on sellainen joka edellyttää että kulutan runsaasti energiaa jossain toisaalla, ei minulla ole paljon syytä onnitella itseäni. Elämä pitäisi yrittää nähdä kokonaisuutena, vaikka se vaikeaa onkin. Kaksi: vaikka liika kulutus on suuri ongelma, se ei suinkaan ole ainoa ongelma. Pelkkä kulutuskritiikki ei siis riitä, vaan toimiva ympäristöetiikka tunnistaa ja arvostaa myös ympäristötekoja, esimerkiksi biodiversiteetin vaalimista.

Yksinkertaistamisen etiikka- jota itse kannatan- on toisenlaista ja lähtee siitä että tavallisella ihmisellä on mahdollisuus olla muutakin kuluttaja ja etteivät hänen vaikutusmahdollisuutensa siten rajoitu hänen kulutusvalintoihinsa. Tämä ajatus ei ole millään lailla mullistava, paitsi kenties nykyisessä asenneilmastossa. Omiin tarpeisiin vastaaminen itse tuottamalla ei ole taloudellista teollisesta näkökulmasta katsottuna. Mutta joka näin tekee, valjastaa käyttöön resursseja –kuten oman työnsä- jotka muuten lojuisivat toimettomana tai, mikä vielä pahempaa, kuluttamassa jotakin turhaa. Samalla ryhdymme itse miettimään mitä tarvitsemme sen sijaan että antaisimme markkinakoneiston miettiä sen puolestamme. Jatkuvan luopumisen ja niukkuuden sijasta yksinkertaistamisen etiikka tarjoaa lisääntyvää elämänhallintaa ja muuton maailmaan jossa on enemmän niin järkeä kuin kauneuttakin.
Arvot ja päämäärät voivat olla yhteisiä erilaisille ihmisille -joskin niitäkin pitäisi silloin tällöin tuuletella kritiikin raikkaassa auringonpaisteessa-, toteutus sen sijaan on parhaimmillaan jokaisen itsensä näköistä. Minusta on jotenkin hedelmätöntä kinastella siitä pitäisikö meidän sulloutua tiiviimmin kaupunkeihin vai muuttaa ekosisseiksi kauas pahasta maailmasta. Kumpikaan vaihtoehto ei varmaankaan sovi aivan kaikille. Parempi olisi alkaa miettimään, miten vihreys saataisiin sopimaan erilaisille ihmisille erilaisiin olosuhteisiin.

Too much love will kill me

Ihmisellä on hämmästyttävä lahjakkuus tuhota se mitä hän väittää rakastavansa. Ympäristöetiikassa tämä tulee suorastaan tuskallisen selväksi. Nykyään kukaan ei enää puolusta lintujen ampumista kuten suuri Henry David Thoreau sanomalla että ”ammuin vain harvinaisia lintuja ja sellaisia lintuja joita en ollut aikaisemmin nähnyt tällä alueella”. 2000-luvun luonnonystävillä on metsästysluvat ja ratsuinaan bensiinikäyttöiset ajoneuvot.Eläinsuojelupuolellakin aivan oma luokkansa ovat ”eläinrakkaat” ihmiset jotka haalivat kotiinsa joko liikaa tai liian eksoottisia lemmikkejä eivätkä sitten kykenekään huolehtimaan niistä asianmukaisesti. Tähtitieteilijöiden mielestä alusten törmäyttäminen taivaankappaleisiin on yhä pätevä tutkimusmenetelmä, luonnontieteilijät leikkelevät iloisesti löytämiään eliöitä, turistit kuluttavat suuret nähtävyydet olemattomiin. Sama meno jatkuu myös arkimaisemissa: kulutamme, käytämme loppuun, rasitamme. Rakastaminen on haluamisen synonyymi siinä määrin että hämmennymme helposti ajatuksesta että jokin muu olisikin, ja ehkä jonkin muun pitäisikin, olla pääasia. Rakkauden täyttymys taas on kohteen omistaminen siihen asti kuin se on suinkin mahdollista. Kauniit maisemat haltuunotetaan matkustamalla niihin, kauniit tavarat ostetaan ja kulutetaan vähintään katseella kunnes ne muuttuvat arkisiksi ja kyllätyttäviksi. Rakkaat ihmiset pyritään kahlitsemaan itseen ja kontrolloimaan heitä.

Ongelman ydin, luullakseni, on suunnaton itserakkaus. Ihmisen on helppo kuvitella että juuri hänen rakkautensa kohteeksi päätyminen on onnenpotku vailla vertaa. Perhe-elämässä tämä näkyy usein surullisesti: oletamme että toiselle riittää se että juuri minä rakastan häntä, juuri sillä tavalla mikä minua sattuu huvittamaan. Siksi minun ei tarvitse erityisesti vaivautua, yrittää olla mukava ja tehdä toisen elämä mahdollisimman helpoksi. Voin tehdä niin jos siltä sattuu tuntumaan, mutta pohjimmiltaan se on niin että minun rakastettunani oleminen on niin suuri etuoikeus ettei siinä luontaisetuja kaivata. Todellisuudessa näyttäisi kuitenkin olevan niin että tunnetilojeni merkitys rakkauteni kohteille on kovasti epämääräinen. Lämpimien tunteiden olemassaolo ei johda hyvän tapahtumiseen. Tunteet ovat mitä ovat, ja niillä voi oikeuttaa niin hyvät kuin huonotkin valinnat. Järjen pitäisi olla läsnä silloinkin kun ryhdytään toteuttamaan rakkautta.

Se onko rakkaus kohteelleen onni vai onnettomuus kun riippuu täysin siitä mitä sitten tapahtuu. Tie helvettiin on tosiaan kivetty hyvillä aikomuksilla. Rakkautensa kohdetta olisi myös mahdollista vaalia ja suojella, mutta se edellyttää yleensä omistamisen halun hillitsemistä ja sitä että malttaa miettiä huolella, mikä olisi toiselle parasta. Onko metsälle parasta se että minä rymistelen sinne toteuttamaan kaipaustani luontoon? Vai pitäisikö minun lähestyä sitä varovaisesti ja ottaa metsien suojelu huolekseni? Omistamisen kylkiäisenä tulevaa valtaa voi toki käyttää myös hyvään- mutta kuinka usein niin tapahtuukaan? Ja ansaitseeko valtaa se joka ei osaa toimia lempeästi silloin kun valtaa ei vielä ole? Ympäristökysymyksissä pysytelläkseni, jos ajattelen että voin suojella metsää vasta kun minulla on oma metsäpalsta jota voin hallinnoida mieleni mukaan, saattaa olla että minulta jää käyttämättä monta tilaisuutta tehdä hyvää ennen sitä. Saattaa peräti olla niin että jos ajattelen mahdollisuuksieni alkavan vasta sitten kun minulla on valtaa, tulen huomaamattani tehneeksi paljon harmia.

Rakkaudessa ei taida olla paljon juhlimista jos sitä ei osaa toteuttaa rakentavasti.

posted under , , | 0 Comments

Rationaalisuus on suhteellista

Suhteellisen aika-avaruuden pohdiskelu johtaa toisinaan ihmeellisiin päätelmiin.
Miettikääpä hetken esimerkiksi, mitä seuraa siitä että avaruuteen katsoessa näemme taaksepäin sekä kilometreissa että minuuteissa mitattuna. Mutta fyysikoiltakin unohtuu toisinaan ettei suhteellisuus maailmankaikkeudessa rajoitu fysikaaliseen maailmaan. Myös (ja ehkä etenkin) rationaalisuus on mitä suurimmassa määrin suhteellista. Toisin sanoen, rationaalisen käsite viittaa relaatioon toiminnan ja arvojen tai päämäärien välillä. Sanomme että jokin on irrationaalista kun toiminta näyttää olevan ristiriidassa arvojen kanssa. Tästä seuraa muun muassa se mielenkiintoisuus että mahdollisuudet rationaaliseen toimintaan ovat harvat kun taas irrationaalisuuden ja järjettömyyden mahdollisuudet ovat rajattomat. Analogia Leo Tolstoin havaintoon siitä että kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, on häkellyttävä.

Tarkemmin ajateltuna rationaalisuuden suhteellisuus vaikuttaa itsestään selvältä. Arjessa se on kuitenkin kaikkea muuta. Se että ymmärrämme (tai ainakin kuvittelemme ymmärtävämme) muita perustuu siihen että kuvittelemme olevamme samaa mieltä arvoista ja päämääristä. Menestyksekkyytemme taas perustuu traagisesti siihen etteivät useimmat ihmiset ole kovin mielikuvituksekkaita. Aidon irrationaalisuuden erottaminen itselle vieraisiin arvoihin suhteutuvasta rationaalisuudesta ei olekaan ihan helppoa. Havaittu irrationaalisuus osoittautuu siksi itsekseen usein, mutta vieraan rationaalisuuden mahdollisuus on juuri niin suuri että se pitää totuuden ystävät varpaillaan.

Eetikon unelias katse valpastuu siinä vaiheessa kun jokin auktoriteetti, esimerkiksi Yhteiskunta, alkaa holhoamaan kansalaisia lähtien siitä oletuksesta että kaikki jakavat pohjimmiltaan samat, oikeat arvot mutta jotkut eivät vain ymmärrä omaa parastaan tai heiltä puuttuu itsekuria toteuttaa sitä. Esimerkiksi nykyään suosittu terveysfasismi perustuu siihen oletukseen että jokainen haluaa elää mahdollisimman pitkään ja terveesti. Tämä taas perustuu oletukseen että jaamme kaikki samat arvot, ja koska keskiluokkaisen arvoenemmistön arvot tosiaan ovat terveysmyönteisiä, tästä on enää lyhyt askel ad populumiin: kaikki järkevät ihmiset ovat tätä mieltä, ja jos et ole kanssamme samaa mieltä, et ole aivan järkevä ja olemme oikeutettuja holhoamaan sinua.

Etiikan suhde rationaalisuuteen on nimittäin intiimi. Kannattamani hyve-etiikan versio käsittää hyveet sekä asioiksi joiden toteuttaminen johtaa onnellisuuteen että joiden toteuttamisesta onnellisuus myös osaltaan koostuu. Yksinkertaistettuna: hyveellinen toiminta on rationaalista sanan kaikkein perustavimmassa merkityksessä; suhteutettuna parhaaseen mahdolliseen elämänkokonaisuuteen. Eettisistä periaatteista tinkiminen esimerkiksi lyhyen aikavälin tavoitteiden tai menestyksen vuoksi ei ole välttämätöntä tai ymmärrettävää, vaan yhtä järjetöntä kuin pommin vieminen oman talon nurkalle. Tästä pitäisikin keskustella muiden ihmisen rationaalisuuden sijaan. Arvoista. Minun, sinun, yhteiskunnan ja Ihanneyhteiskunnan. Tarkoittaako silloin esimerkiksi se että arvotan oman terveyteni kaikkein suurimmaksi hyväksi sitä että olen järkevä? Vai sitä että olen itsekäs? Kenen arvot ovat parhaita? Kuka siitä päättää ja millaisin perustein? Miten suhtaudumme niihin joiden arvot ovat erilaiset? Määräämmekö heille sanktioita väärin ajattelemisesta, pyrimmekö dialogiin- vai unohdammeko heidät kokonaan? Keskustelun kiertyminen vain sen ympärille miten olisi järkevää toimia, ei ole merkki siitä että Ikuinen Totuus olisi löydetty vaan siitä että olemme hukanneet sen vähäisenkin ymmärryksen joka tietämättömyytensä tunnustavalla on.


posted under , | 0 Comments

Jäniksen laskiainen ja muita viimeaikaisia tapahtumia

"Tule katsomaan! Pihajänis on seonnut lopullisesti!" kutsui Puoliso minua alakerrasta sunnuntai-aamuna. Menin katsomaan ulos keittiön ikkunasta ja näin mitä hän tarkoitti. Ihmettelimme mikä ihme saa jäniksen kapuamaan lumen hautaaman karviaispensaan päälle ja tekemään siitä liukumäen.


Photobucket

Sitten keksimme että oli paitsi ystävänpäivä ja syntymäpäiväni, myös laskiaissunnuntai. Niinpä tietenkin.

Mutta onhan meillä muutenkin taikatalvi vailla vertaa.

Photobucket

Jääpuikot ovat kasvaneet jättiläisiksi ja kuura saa männynoksatkin kukkimaan.

Photobucket

Tämä kaikki kauneus ja outous alkaa mennä päähän. Vai mitä pitäisi ajatella siitä että inspiroiduin väsäämään itselleni jäänsiniset baijerilaissukat ? Nämä täydelliset taikatalven sukat valmistuivat juuri syntymäpäivän alla- olkoot siis lahja itselleni.

Photobucket

Myös ugandalainen kummipoikamme viettää piakkoin syntymäpäiväänsä. Tein hänelle tämän sarjan sorminukkeja jotka on virkattu seiskaveikasta niin tiiviisti että ne pysyvät tarvittaessa pystyssä itsestään.

Photobucket

Puutarhurin ajanlaskuoppia

Tänä vuonna meillä on (taas) suuria suunnitelmia puutarhan suhteen. Haluaisimme ainakin:
-laajentaa kasvimaata
-kunnostaa vanhan vadelmamaan
-perustaa tomaattipenkin aurinkoiselle liiterinseinustalle
-perustaa mansikkamaan
-istuttaa pitämyspuun

Tämä kaikki on ainakin teoriassa mahdollista. Entäpä sitten käytäntö? Käytännössä uudistustöille on sen verran aikaa kuin mikä kuluu maan sulamisen ja ensimmäisen ruohonleikkuun välissä. Kalenterista katsottuna ne siis ajoittuvat kylvötöiden oheen, vaikka ne voi –luonnonvoimien salliessa- aloittaa heti kun omenapuut on saatu leikatuksi.
Omenapuiden leikkaus alkaa meillä helmikuun puolenvälin jälkeen, ja laskukaava ”omenapuu päivässä” on osoittautunut melko päteväksi. Hyvänä päivänä ehtii enemmänkin, mutta kuukauteen mahtuu myös huonoa säätä, kiireitä ja muita vastoinkäymisiä niin ettei pihalla olla aivan joka päivä. Ehdottoman takarajan tällekin tehtävälle asettaa luonto: leikkausaika on auttamattomasti ohi kun mahla alkaa virrata puissa ja silmut turpoavat.

Tänä vuonna omenapuiden leikkaaminen näyttää juuri niin haasteelliselta kuin voitte kuvitella. Maassa kinokset yltävät tällä hetkellä yli polven ja puiden oksille on levittäytynyt kunnon tykkykerros. Ensimmäisten puiden leikkauksesta näyttää tulevan aikamoista extreme-urheilua. Onneksi olemme ehtineet jo harjoitella. Lisäksi tänä vuonna leikkausurakalle pitää laskea hiukan lisäaikaa oksien keruulle (ellei pihajänis satu olemaan erityisen nälkäinen). Kinoksista niitä ei kalastella, ja voi kulua tovi jos toinenkin ennen kuin niistä pääsee tekemään sieviä kekoja kuljetusta odottamaan. Odotamme myös kauhunsekaisella mielenkiinnolla, millaiseksi mutavelliksi puutarha muuttuu kun tuo kaikki lumi sulaa.
Haasteista huolimatta, kalenteri on julma ja näyttää että kohta on aloitettava vaikka taivaalta sataisi pakkasukon poikia. Sitten kun puut on saatu leikattua, puutarha on jo aivan eri näköinen. Vasta silloin alkaa selvitä, mihin kaikkeen aika tulee riittämään.

posted under | 0 Comments

Rakkautta ilmassa...tai sitten ei...

Tämän viikon läpi on vaikea selvitä törmäämättä sydämiin ja vaaleanpunaiseen höttöön vähän kaikkialla. Uutisviikon näkökulma rakkaudenkaltaisiin ilmiöihin on sen sijaan ollut lievästi sanottuna omituinen. Voisi melkein päätellä että meneillään on kansallinen rakkaudenlatistusviikko.

Luterilainen kirkko ehti taas julkaisemaan rakkausaiheisen uutisen: piispankokous päätti ettei kirkko ala siunata homopareja. Parien puolesta voidaan rukoilla- vaikka sitäkään papin ei ole pakko tehdä jos hänen omatuntonsa mielestä syrjiminen on moraalisempaa kuin siunaaminen. Avioliitto miehen ja naisen välillä on edelleen kirkon mielestä paras yhteiselämän muoto- nähtävästi täysin riippumatta siihen keitä oikeaoppisen parin osapuolet sattuisivat oikeasti rakastamaan. Se on kirkolle aivan sama: vihille aikovien seksuaalisesta suuntautumisesta ei aiota ottaa erikseen selvää, vaan homokin saa solmia avioliiton lesbon kanssa (esimerkiksi auttaakseen tätä saamaan oleskeluluvan). Parin keskinäisen rakkauden määrää ei aiota tutkia.
Kirkon esittämä perustelu jonka mukaan avioliiton tarkoitus on perustaa perhe kuulostaa kummalliselta. Jos perhe koostuu naimisissa olevista aikuisista, homot ja lesbot mahtuisivat määritelmään täydellisesti. Jos taas perheeltä edellytetään biologisten lasten hankkimista, pitäisi kirkon kieltäytyä siunaamasta myös hedelmättömien, vaihdevuosi-iän ylittäneiden ja lapsettomaksi jäämistä suunnittelevien avioliitot. Joko tämä asia tutkitaan kirkollisen vihkimisen haluavilta? Pelkkä hetero- (tai bi) seksuaalisuus ei riitä alkuunkaan todisteeksi ihmisen kyvystä hankkia lapsia kumppaninsa kanssa. Jotta saapas olisi suussa mahdollisimman tukevasti, piispankokouksen lausunto vielä muistutti että kristillinen avioliitto perustuu sitoutumiseen ja rakkauteen. Tässä nimenomaisessa yhteydessä esitettynä tämä lause näyttäisi implikoivan sitä että rekisteröity parisuhde –jonka juridiset seuraukset ovat toki lähes samat kuin avioliitolla paitsi niissä kohdissa joissa yhteiskunnan uskonnolliset voimat ovat vastaan haranneet- perustuu johonkin muuhun. Tahtoisiko joku sanoa suoraan, mihin? Millä tavalla irtosuhteet ovat haitallisia heteroille mutta niin hyväksi homoille että heitä pitää yrittää kaikin keinoin estää vakiintumasta? Lopuksi kirkko muisti toivottaa kuitenkin kaikki tervetulleeksi maksamaan veroja ja muistutti että esimerkiksi kirkon tietäjänvirkaan hyväksytään myös homot. Eli: homo kelpaa toimittamaan pyhiä toimituksia (eikä kukaan yritäkään väittää etteivätkö homojen loitsut toimisi siinä missä heteroidenkin) ja saarnaamaan jumalolennon sanaa, mutta yleistä elämänkaaririittiä johon saavat osallistua kaikkien muiden paheiden riivaamat ihmiset, heille ei tarjota. Ainakin minusta kuulostaisi järkevältä vaatia tietäjiltä ja shamaaneilta erityistä kiitettävyyttä uskonnon harjoittamisessa ja uskonnollisten arvojen toteuttamisessa. Miten kirkossa ajatellaan tästä asiasta, jos homous toisaalta on moraalisista syistä este elämänkaaririitille mutta toisaalta ei mitenkään estä uskonnollista johtajuutta?

Tiede-lehtikin huomasi romantiikkaa ilmassa. Kansikuvajutussaan se pohdiskeli sitä ettei seksuaalinen uskollisuus ehkä olekaan ihmiselle luontaista. Juttu oli taas hyvä esimerkki siitä mitä saadaan kun empiirikot pistetään pohtimaan olemista ja pitämistä. Siitä että rakastumisen ja voimakkaan sitoutumisen tila kestää parisuhteissa keskimäärin neljä-viisi vuotta vedettiin iloisesti se johtopäätös että eroaminen ja sarjallinen moniavioisuus on jotenkin luonnollista ja väistämätöntä vapaissa yhteiskunnissa. Vielä minä jonakin päivänä keksin, mitä ihmeen tekemistä uskollisuudella (=lojaalius ja tehtyjen lupausten pitäminen) on romanttisten tunteiden, seksin tai perheeseen sitoutuneen yhteiselämän kanssa. En kuitenkaan välttämättä vielä ihan vähään aikaan. Se että monogamiaan soveltumattomien ihmisten ainoa moraalinen vaihtoehto olisi pettää, jättää, hylätä, uusiokäyttää ja kyynistyä ei ole mikään universaali välttämättömyys vaan vain yksi ajattelukaava, vieläpä sellainen joka saattoi hyvinkin sopia paremmin ajanlaskun alun Palestiinaan kuin tämän päivän Suomeen. Kirkon puuhista en tiedä, mutta ainakaan siviilivihkikaavassa ei puhuttu mitään sänkypuuhista, ei edes luvattu rakastaa vain yhtä ihmistä.Yhteisen perheen hyväksi toimimisesta siinä kyllä puhuttiin. Mikä maaginen kausaalivoima pakottaa ihmisen syömään sanansa ja pettämään antamansa lupaukset jos hän tuntee seksuaalista vetoa muuallekin kuin kotilieden ääreen? Eikö rakastetulleen voi luvata mitään parempaa kuin seksuaalisen eksklusiivisuuden? Entäs luotettavuus, huolenpito ja lupaus toimia toisen parhaaksi? Vai estääkö jokin luonnonvoima pitämästä tällaisia lupauksia muuten kuin täydellisen monogaamisessa suhteessa? Viiden pisteen vihjeeksi Tiede-lehdelle vierasperäinen sana: polyamoria. Neljän pisteen vihje: väärä yleistys ja kaltevan tason argumentti. Kolmen pisteen vihje: nykyaikainen ehkäisy ja dna-testit joiden ansiosta seksuaalietiikan ei olisi ihan pakko pyöriä isyyden varmistamisen ympärillä.

Ja ehti YLEkin mukaan karnevaaliin. Se tiedotti Poliisiammattikorkeakoulun tekemästä tutkimuksesta jonka mukaan sadat oppilaat ovat kokeneet kouluissa opettajien taholta seksuaalista häirintää. Nyt sitten mietitään, onko häirintää todella tapahtunut. Jotenkin keskustelu muistuttaa koulukiusauskeskustelua: kouluille (kuten julkisille instituutioille) yleensäkin näyttää olevan vaikeaa myöntää että sen viranomaiset saattaisivat tehdä jotakin pahaa. Minä ainakaan en ymmärrä, miksi opettajien pitäisi hieroa oppilaiden niskoja, etenkään pyytämättä. Eikö aikuisille ihmisille pitäisi olla itsestään selvää että esiintyessään auktoriteettiasemassa heidän pitäisi olla erityisen tarkkoja käyttäytymisensä suhteen? Se tarkoittaako opettaja koskettelulla pahaa vaiko ei on sivuseikka. Pääasia on se miten kohteeksi joutunut lapsi tilanteen kokee. Koska opettajan auktoriteetti lapseen nähden voi olla hyvinkin voimakas, ei myöskään ole reilua vaatia että lapsi reagoisi häirintään aikuisen tavoin, ilmoittamalla opettajalle että ei pidä kosketuksesta. Näinä aikoina jolloin pedofiliapelko tasapainottelee jo hysterian rajamailla luulisi lasten kanssa työskentelevien jo ymmärtäneen ettei nykyään ole suotavaa hellitellä toisten ihmisten lapsia.


Tiedänhän minä että käsitykseni rakkaudesta ja siihen liittyvistä eettisistä kysymyksistä ovat aika omalaatuiset. Mutta jotakin kummallisuuksia tämän yhteiskunnan ja sen instituutioidenkin asenteissa ja toiminnassa näyttäisi olevan.

Unelmat ja todellisuus

Yritettyäni pari tuntia irrotella perheen lumipenkkaan lujasti jumittunutta autoa mieleeni muistui, että yksi mahdoton unelmani oli jälleen toteutunut. Virkkalassa on luminen talvi. On kinosta, nietosta, jääkukkia ikkunassa ja timantteja hangella. On vielä kauniimpaa kuin osasin unelmoidakaan. On myös runsaasti lumen luontia ja umpihangessa tarpomista. On vilua ja märkiä varpaita ja päivä päivältä kasvavaa huolta siitä, miten ihmeessä noiden nietosten keskellä voi aloittaa omenapuiden leikkuun.

Mahdottomat unelmat ovat vaarallisia unelmia. Jos ne sattuvat toteutumaan, ne eivät koskaan ole sitä mitä niiden on etukäteen uskonut olevan. Se ei tietenkään tarkoita sitä että ne olisivat arvottomia unelmia tai että todellisuus unelmien takana olisi jotenkin huonompi kuin unelmahattara. Pettymystä povaan vain niille jotka odottavat unelmien vielä todellisuuteen siirtymisensäkin jälkeen koostuvan pelkästä autuudesta ja paratiisin tuoksusta.


Ei jääkukkien ja talvisen hiljaisuuden kauneutta yhtään vähennä se että toisaalta on odottamattoman rankkaa.

posted under | 0 Comments

Hartaita mietteitä

Olen jo pitkään ollut painavasti sitä mieltä että yhteiskunnan tulisi suhtautua tasapuolisesti kaikkien uskontojen ja katsomusten edustajiin. Tämä toteutuu parhaiten sillä että julkisesta vallasta tehdään uskontoneutraali: yhdellekään uskonnolle ei anneta sellaisia etuja, erityisasemaa tai lain suojaa mitä muilla ei ole. Toisaalta palvelut, esimerkiksi sairaaloissa tarjottava katsomuksellinen tuki, papiston koulutus ja hautaustoimi tulisi järjestää erillään julkisista, verovaroin kustannetuista palveluista. Minusta kahden uskontokunnan pappien yliopistollinen koulutus on yhteiskunnassamme moraalinen ongelma, samoin se että sairaaloissa ja armeijoissa on pastoreita mutta ei esimerkiksi filosofeja tai uskontotieteilijöitä. Yhteiskunnallinen kaksinaismoralismi on onneksi alkanut purra itseään nilkasta: äänekkäiden vähemmistöuskontojen erityisvaatimuksista on mahdotonta kieltäytyä johdonmukaisesti jos keskuudessamme on jo erityiskohtelua saavia uskontoja.

Viime aikoina olen kuitenkin huomannut että käsitykseeni sisältyy yksi virtahevon kokoinen mutta. Olen tullut siihen tulokseen että sekularismia ja uskontoneutraalia käyttäytymistä ei pitäisi vaatia yksilöiltä. Ymmärtääkseni eräät keskieurooppalaiset yhteiskunnat ovat hyvää vauhtia erehtymässä juuri tämän suhteen. Esimerkiksi vaatimus maallisesta ulkoasusta julkisilla paikoilla on aivan yhtä hyvin tai huonosti perusteltu kuin eräiden uskonnollisten valtioiden vaatimukset toisuskoisten pukeutumista kohtaan. Molemmissa tapauksissa se tarkoittaa sitä että jotkut ihmiset joutuvat esiintymään vakaumuksensa vastaisesti, ja molemmissa tapauksissa perusteluna on se että Paikallisen Lainsäätäjän edustama vakaumus on oikeus ja totuus. Ongelma on, että koska kysymys on metafyysisestä näkemyksestä, sen paremmin maallinen kuin ääri-islamilainenkaan valtio eivät kykene pudottamaan pöytään puolueettomia todisteita näkemyksensä tueksi. Alkaa rämmintä "kulttuurin" ja "maan tavan" suossa, ja lopulta yhteiskuntamoraali alkaa näyttää paljon rumemmalta kuin ennen.

Oikeastaan olen suorastaan päinvastaista mieltä: yksilöitä tulisi tukea nykyistä enemmän hartauden ja uskonnollisen elämäntavan harjoittamiseen, kunhan vain samaan aikaan opetetaan kunnioitusta toisin ajattelevia ja heidän oikeuksiaan kohtaan. Käsitän nyt sanan ”hartaus” sen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä: esimerkiksi ateisti voi olla harras, jos hänen elämäntapaansa liittyy tietty moraalikoodi jonka hän kokee velvoittavaksi tai jos hänellä on erityisiä tapoja jotka tukevat hänen katsomustaan. Olen päätynyt ajattelemaan näin siksi että vaikka yksilöiden kohdalla sekulaarihumanismi voi olla valistunut katsomuksellinen kanta, se ilmenee maallistuneessa yhteiskunnassa paljon useammin junttiversionaan, emmätiiä-eimuakiinnosta- asenteena joka ei millään tavalla rakenna sitä jolla sellainen kanta on. Tällaisille ihmisille tekisi todennäköisesti oikein hyvää päästä havainnoimaan hartaiden ihmisten arkea. Useimpien ihmisten –joiden joukkoon luen itseni- moraalinen tukiranka ei ole ihan yhtä hieno kuin Judge Dreddin komposiittiunivormu. Mutta kyllä se silti tukee sekä persoonaa että yhteiskuntaa paremmin kuin tyhjäpäinen passiivisuus. Uskontojen sisäinen logiikka ei aina ole kaksinen, mutta havaintojeni mukaan se on usein ainakin vähän järkevämpi kuin täysekletistinen "mä teen niin kuin musta kivalta tuntuu"- asenne. Niin fysikaalisessa kuin sosiaalisessakin maailmassa eksistenssiin poksahtaneilla tyhjiöillä on tapana täyttyä heti tilaisuuden tullen. Nykymaailmassa täytteenä toimivat helposti pinnalliset ”arvot”. Niihin siirtyminen on muutos vanhaan verrattuna, mutta missä määrin se on edistystä?
Eihän arvoista tee hyviä se että ne ovat uusia vaan se että ne ovat hyvin perusteltuja ja ohjaavat seuraajaansa elämään hyvin.

Olen törmännyt viime aikoina lisääntyvässä määrin ajatukseen että sekularismista on tullut myös uskonnon hyvyyden mitta. Ajatuskuvio kulkee suunnilleen niin että mitä maallisempi ja yksityisempi uskonto on, mitä vähemmän sillä on merkitystä yksilölle ja mitä vähemmän eettisiä normeja siihen sisältyy, sitä parempi se on. Mitä enemmän tätä pohdin, sitä kummallisemmalta se korvissani kuulostaa. En ole ollenkaan varma siitä paraneeko ihmisen elämä sillä että hän lakkaa huolehtimasta arkisista moraalikysymyksistä, vaikka ne olisivat miten kummallisia. Vapaus on itseisarvollinen hyvä, mutta onko vapaus elää kuin pellossa todellista vapautta?

Esimerkiksi tällaisen ajattelutavan kannattajista kelpaavat vaikka ne kristityt jotka ovat sitä mieltä että kristinusko on parempaa kuin pakanuus koska kristittyjen ei tarvitse uhrata jumalalleen (selvennykseksi lienee parasta mainita, ettei kenenkään pakanankaan ole pakko tehdä yhtään mitään- mutta harjoittavat suomipakanat ovat kyllä varsin yksimielisiä siitä että uhraaminen vähintään juhlapäivinä on tärkeä osa uskonnon harjoittamista). Pakanallinen uhraaminen on siis paitsi osoitus taikauskoisuudesta, myös turhaa vaivannäköä. Minusta taas ”ei minun vaan tarvitse”-ajattelumalli on täsmälleen se ongelma josta uhraamisen harjoittaminen opettaa ihmistä pois. En siis ajattele että jumalat suuttuvat jos en uhraa, vaan olen ainoastaan sitä mieltä että jos haluan tavoitella hyvää sellaisena kuin sen ymmärrän, minun on ihan oman etuni nimissä syytä viitsiä ja vaivautua. Yksi kunnon vilkaisu ihmisiin joiden ei koskaan "tarvitse" tehdä mitään on aivan riittävä pelote. Uhraaminen on minusta siis järkevää täysin riippumatta uhraajan metafyysisistä mielipiteistä- käsitän sen yrityksenä suhtautua kohdalle osuneeseen hyvään tasapainoisesti. Kristilliseen hyväntekeväisyyteen lahjoitetaan usein ylimäärästä silloin kun olo on antelias, mutta uhraava pakana jakaa parhaastaan symbolisesti koko maailman kanssa, iloisesti ja siksi että näkee sen olevan hyvää. Oli jumalia olemassa tahi ei, minusta parhaastaan luopumisen säännöllinen harjoittelu kehittää luonnetta paljon paremmin kuin pulleana sohvalla makoilu. Uhraaminen on yksi parhaita tietämiäni harjoitteita ahneutta, mammonanpalvontaa ja itsekkyyttä vastaan -siis paheita jotka kukoistavat tässä yhteiskunnassa jonka valtauskonnon mukaan uhraaminen on paitsi turhaa myös pahasta. Lisäksi se on harjoitus kiitollisuuden hyveessä. Ajattelen useimpien länsimaisen filosofian merkkihenkilöiden tapaan että hyvä ihminen ei ole hän joka on sitä iloisempi mitä vähemmällä vaivalla hän uskonnossaan pääsee, vaan se joka esimerkiksi kykenee luopumaan elämän hyvistä asioista henkisen kehityksen toivossa.

Paras katsomus ei siis minusta ole se josta löytää vähiten arkeen soveltuvia ohjeita ja neuvoja vaan se jonka neuvot ovat mielestäni järkevimpiä (sanomattakin selvää on että koska minun järkeni ei ole mikään kosmisen viisauden mitta, ei minua häiritse yhtään se jos jollekin toiselle sattuisivat sopimaan paremmin toiset aatteet). Eivät sen asiat ole erityisen kadehdittavasti joka voi elää tunnustamatta mitään rajoja ja kuuntelematta kenenkään opastusta vaan se joka pyrkii hyvään ja noudattaa parhaansa mukaan hyviksi havaitsemiaan moraaliperiaatteita.

Mutta eikö kannustavampi suhtautuminen hartauteen johtaisi yhteiskunnan hörhöytymiseen, järjen tappioon ja länsimaan perikatoon? En olisi niinkään varma. Ensinnäkin, moniarvoisessa yhteiskunnassa jossa katsomukset ovat näkyvillä, ne joutuvat vuorovaikuttamaan ja yrittämään tulla toimeen keskenään kun taas näennäismaallistuneessa yhteiskunnassa uskovat ihmiset törmäävät aatetovereidensa lisäksi enimmäkseen apaattiseen väkeen. Tämä ei haasta ketään pohtimaan omaa arvomaailmaansa sen syvällisemmin. Piilosta käsin myös toisin ajattelevien syrjiminen sujuu helposti. Se että näytämme samanlaisilta ei mitenkään estä ajattelemasta että toisin ajattelevat ovat typeryksiä joiden elämästä kannattaa tehdä mahdollisimman kurjaa. Toiseksi, ainakaan minun ei ole yleensä ollut erityisen ikävää keskustella vakaumustaan paljon pohtineiden toisin uskovien kanssa, edustivatpa nämä lakiuskontoja, Hörhö MC:tä tai paatunutta ateismia. Toistaiseksi olen saanut näkymättömät harmaat hiukseni niiltä jotka laukovat mielipiteitään ilman perusteluja ja minkäänlaista kykyä kriittiseen reflektointiin ja vastapuolta kunnioittavaan keskusteluun. Eri katsomuksille on –vaihtelevassa määrin- yhteistä pyrkimys hyvään ihmisyyteen, ja sitä voi pohdiskella ekumeenisellakin joukolla. Ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta ystävyys, ymmärrys ja viisauden tavoittelu ovat paljon tärkeämpiä kysymyksiä kuin se onko Toisuskoisella nyt aivan varmasti todenmukainen käsitys metafysiikan yksityiskohdista. Emme tarvitse sekularismia keinolla millä hyvänsä vaan moniarvoisuutta ja lisää kiinnostusta eettisten kysymysten moniääniseen pohdintaan.

Murhaajalle kakkua

Tämä postaus todistanee ainakin sen että ruokalistan tekeminen viikottain voi herättää tekijässään ajatuksia vaikka millä mitalla. Ruokalistaa tehdessäni otan huomioon niin paljon asioita: terveellisyyden, hinnan, lempiruuat, varastojen tilanteen, vuodenajan ja paljon muuta. Lopputulos on paitsi monen muuttujan summa, myös tuotos joka paljastaisi terävälle havainnoitsijalle kaikenlaista mielenkiintoista arvoistani ja arvostuksistani. En tiedä, kuinka monessa perheessä ruokatalous on nykyään suunnitelmataloutta, mutta on tämäkin maa täynnä ruokaloita joissa usko ruokalistoihin voi hyvin. Kaupalliset toimijat tietenkin tasapainottelevat voiton ja asiakkaan (joka ei aina ole ruuan syöjä vaan esimerkiksi tarjouskilpailun järjestäjä) vaatimusten välissä. Yhteiskunnan laitosten kuten sairaaloiden ja armeijan ruokalista taas kertoo järjestäjiensä arvoista. Esimerkiksi taannoin sairaalaan joutuessani sain pian selville että sairaala kantoi suurta huolta ruuan terveellisyydestä ja sopivasta kalorimäärästä, mutta ei tippaakaan ruuan houkuttelevuudesta. Mutta sairaalaruokakaan ei pärjää kiinnostavuudessaan vankiloiden ruokalistoille. Sopiiko esimerkiksi murhaajalle tarjota aterian päätteeksi suklaakakkua?

Jos ihminen tekee murhan ja jää kiinni, odotamme että hän joutuu vankilaan. Mutta mitä se merkitsee? Puhumme vankilasta vapausrangaistuksena. Mutta mitä kaikkia vapauksia ihmisen tulisi menettää joutuessaan vankilaan? Entä mitä vapauksia ihmisellä tulee olla aina yhteiskunnassa joka on julkisesti sitoutunut kunnioittamaan kaikkien ihmisarvoa? Millaisista kärsimyksistä vankeusrangaistus sivistysvaltiossa koostetaan? Entä millaisten kärsimysten aiheuttaminen on julmuutta? Näitä kysymyksiä voi tutkia tiettyyn rajaan asti empirian keinoin: millaisia säännöksiä on olemassa, miten ne on perusteltu ja niin edelleen. Mutta pohjimmiltaan kysymys on filosofiasta. Sellaisiin kysymyksiin kuin ”Mikä on tarkoituksenmukaista ja mikä julmaa?” vastaukset ovat parhaimmillaankin filosofisia. Yhteiskunnassamme on päädytty ajattelemaan niin tai näin, siitä syystä että… Se miten suhtaudumme annettuun syyhyn ja miten painavaksi sen arvioimme verrattuna muita näkemyksiä perusteleviin argumentteihin ei kuitenkaan ole seurausta loogisesta päättelystä jonka päätepisteestä löytyy Totuus jonka sivistyneinä ihmisinä näemme. Syyt ja niiden perusteet ovat asioita joista voidaan ja joista pitäisikin väitellä aamunkoittoon.

Vankeusrangaistus alkoi korvata ruumiillisia rangaistuksia 1800-luvun alkupuolelta alkaen, mutta varhaisten vankiloiden olot olivat sellaiset että ero ruumiillisen kurituksen ja vankeusrangaistuksen välillä oli varsin teoreettinen. Vankien ruokahuoltoon tämä kulminoituu -tänäkin päivänä- terävästi: millaisen ylöspidon vanki ansaitsee? Jos vanki on saapuessaan vankilaan aliravittu (kuten etenkin varhaisempina aikoina oli tavallista), onko vankilalla moraalinen velvollisuus korjata tilanne tarjoamalla riittävästi terveellistä ruokaa? Vai riittääkö että vanki ei lähde vankilasta selvästi huonommassa kunnossa kuin missä hän sinne saapui? Onko moraalisesti perusteltua tehdä ikävästä ruuasta osa rangaistusta (mikä kysymys johtaa pohdintoihin sitä missä menevätkään ruumiillisen rankaisemisen rajat)? Voiko pitkällä aikavälillä terveysongelmiin johtavaa ruokaa tarjota niille joiden vankeus kestää vain lyhyen aikaa? Nämä kysymykset eivät suinkaan ole vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta vaan vaihtoehtoja joita on kokeiltu länsimaisissa yhteiskunnissa 1800- 1900- luvuilla.

Jos lähdemme siitä että yhteiskunta joka on sulkenut ihmisen vankilaan on moraalisessa vastuussa tämän ihmisarvoisesta kohtelusta, miten pitäisi suhtautua siihen että yhteiskunnassamme on paljon kunniallisia kansalaisia joiden hyvinvoinnista kukaan ei ole kiinnostunut? Miten murhaajalla voi olla oikeus salaatteihin ja jälkiruokiin yhteiskunnassa jossa vähävaraisimmat kansalaiset joutuvat elämään päivästä toiseen makaronilla ja säilyketonnikalalla? Vai onko meidän päinvastoin pääteltävä että yhteiskunta on viallinen jos se ei pysty tarjoamaan kaikille –kunniallisille tai kunnottomille- kansalaisille ihmisarvoisen elämän edellytyksiä vaan huolehtii terveiden aikuisten perustarpeiden tyydytyksestä vain poikkeustapauksissa? Jos yhteiskunnan varat huolehtia kansalaisistaan ovat rajalliset, onko sen moraalista huolehtia niistä jotka on erityisesti ottanut vastuulleen (kuten vangit) vai varmistua siitä että yhteiskuntaa vastaan rikkoneet ovat rangaistuksen kärsimisen ajan yhteiskunnan pohjasakkaa jonka yläpuolella osattomatkin kunnialliset kansalaiset voivat todeta olevansa?

Onko ihmisen joutuminen vankilaan suljetuksi jo määritelmällisesti riittävän tuskallista toteuttaakseen ne päämäärät joita ankaralta rangaistukselta odotetaan saavutettavaksi, vai onko vankila rangaistusmuotona perusteltu siksi että siellä oleminen on tehty kurjaksi monin pienin tavoin? Vankien huono kohtelu on yhteiskunnalle häpeätahra, mutta voiko vankeja kohdella liian hyvin? Jos voi, niin kehen verrattuna? Koska vankilainstituution synty ja kehitys liittyvät teolliseen, vaurastuvaan ja valistuneeseen aikaan, näyttää siltä että monet vankilaan liitetyt kärsimyksen muodot muistuttavat köyhyyden aiheuttamaa kärsimystä. Kertooko se jotakin siitä mitä kärsimys on, vai siitä mitä vankilan kehittäneissä yhteiskunnissa ajatellaan köyhyydestä?
Miltä näyttäisivät vankilat jotka tuottanut sivilisaatio näkisi kärsimyksen toisin? Erottaisiko luonnon kanssa täydellisessä sopusoinnussa oleva vankilan suuresta tehdasalueesta? Entä miltä näyttäisi estetiikkaa rakastavan sivilisaation vankila? Toisin sanoen: se että arkipäivän luksuksen tarjoaminen näyttäytyy meille moraalisena ongelmana kertoo paljon meistä.

Filosofisesti mielenkiintoista on se että hyvinkin erilaisia näkökantoja ja toimintamalleja on perusteltu tieteellä ja järkiargumenteilla. Tässä lähestytään taas tieteen rajapintoja: tietyt perustelut linkittyvät tiettyyn ihmiskuvaan ja käsitykseen siitä mitä rikollisuus on. Tästä on enää lyhyt askel minua paljon pohdituttaneeseen institutionaalisen pahan problematiikkaan. Institutionaalinen pahahan viittaa käsitteenä sivistyneen yhteiskunnan, byrokratian, oikeusvaltion ja sen hallintokoneiston sisältämään pahaan. Institutionaalinen paha ilmenee joskus lailliseen järjestyksen sisällä tapahtuvana toimintana joka on kuitenkin lakien hengen tai jopa julkilausuttujen toimintaperiaatteiden vastaista. Se voi myös ilmetä vallan perusteltuna ja legitiiminä väärinkäyttönä. Ääriesimerkkinä toimii tietenkin Natsi-Saksa, jossa valtakoneiston rakenteet olivat pahoja ja hallintokoneiston jäsen saattoi tehdä suurta pahaa olemalla lainkuuliainen, hyvä työntekijä. Nykyään tavallisempaa on esimerkiksi virkamiehen harkintavallan väärinkäyttö. Ajatellaan esimerkiksi vankilan ruokalistojen suunnittelusta vastaavaa henkilöä joka on sitä mieltä etteivät vangit ansaitse hyviä jälkiruokia ja joka käyttää valtaansa sen varmistamiseen että jos jälkiruokia onkin tarjolla (esimerkiksi siitä syystä että niiden jättäminen kokonaan pois kiinnittäisi esimiesten huomiota), ne ovat mahdollisimman ikäviä ja yksitoikkoisia. Suunnittelijamme siis ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja käyttää hänelle suotua valtaa rangaistakseen vankeja tavalla jolle ei ole yhteiskunnan hyväksyntää. Jos joku kuitenkin havaitsisi epäkohdan, pahalla ruokalistojen suunnittelijalla ei olisi argumenteista pulaa. Hän voisi vedota esimerkiksi niukkoihin resursseihin, terveysargumentteihin ja siihen että ravitsemussuosituksia kuitenkin noudatetaan, keittiöhenkilökunnan ammattitaitoon ja niin edelleen. Ja toden totta: huonot jälkiruuat tosiaan saattaisivat johtua tällaisista syistä. Ongelma siis on, että näin ei todellisuudessa ole vaan epäkohdan taustalla on ovela moraalinen toimija joka toimii paheellisilla tavoilla paheellisista motiiveista. Erityisen valaisevaa on, miten yhteiskunta suhtautuu tällaisten väärinkäytösten olemassaolon mahdollisuuteen ja miten vakavasti se ottaa institutionaalisen pahan mahdollisuuden. Jotta tämä saataisiin selville, on yleensä tutkittava instituution aktuaalista toimintaa, ei pelkästään säädöksiä ja ohjeita jotka selvittävät sen miten instituution tulisi toimia. Nähdäänkö väärinkäytökset ongelmana joka tulee minimoida vai nähdäänkö ne epävirallisina mutta kuitenkin tavallaan hyväksyttävänä osana rangaistusjärjestelmää (tähän kategoriaan laskisin kuuluvaksi sen vaihtoehdon että niihin puuttumatta jättäminen oikeutetaan kustannussyillä, onhan se mihin on ”varaa” arvokysymys parhaimmillaan)? Vai jotakin aivan muuta?


On totta että se miten yhteiskunta kohtelee heikoimpia jäseniään –joista vangit ovat monella tapaa hyvä esimerkki- kertoo paljon yhteiskunnasta itsestään. Ei vain sitä, miten yhteiskunta sijoittuu sivilisaatioasteikkoon jonka yläpäässä on länsimaisen yhteiskunnan ihannekuva ja alapäässä barbaria, vaan myös arvoista, arvostuksista, ihmiskuvasta ja oikeudenmukaisuuskäsityksistä.

Uskottavuudesta

Ethos tarkoittaa Aristoteleen retoriikassa puhujaan liittyviä ulkoisia seikkoja; sitä miten uskottavaksi yleisö kokee puhujan henkilön. Jos mahdollista, ethos on vieläkin kitkerämpää nieltävää kuin pathos. Tunteet ovat hiukan käsittämättömiä voimia, mutta kuulostaa suorastaan moraalittomalta että puheen perille menoon vaikuttaisivat sellaiset turhanpäiväiset seikat kuin puhujan äänensävy, sosiaalinen asema, ulkomuoto ja se viihtyykö hän yleisön edessä vai onko hän kauhusta jäykkänä. Eiväthän ne vaikuta mitenkään siihen, onko sanomassa järkeä vaiko ei! Aristoteles kuitenkin pysyttelee sein-maailmassa ja jättää sollenit omaan arvoonsa: aivan riippumatta siitä miten asiat täydellisessä maailmassa ovat, tässä meidän maailmassa ethokseen kuuluvilla asioilla on usein paljon merkitystä. Olen minäkin nähnyt miten änkyttävä, nuhjuinen ja hermostunut filosofi kietaisee suuren maallikkoyleisön pikkusormensa ympärille vain puhumalla asiaa. Vielä useammin olen nähnyt miten yleisö lumoutuu sanomasta jossa ei ole päätä eikä häntää vain siksi että puhujan henkilö tekee heihin vaikutuksen.

Ethos on julma. Monet siihen liittyvät asiat ovat sellaisia joihin ihminen voi itse vaikuttaa vain rajallisesti tai ei lainkaan. Jos olen taitava, voin luoda itsestäni edullisia mielikuvia onnistumalla pukeutumaan tilanteeseen sopivasti. Mutta aina minun on pakko olla nuorehko nainen. Joitakin asioita kuten esiintymistaitoa voi opetella ja harjoitella, mutta taaskaan en voi vaikuttaa siihen, onko opettelu minulle helppoa vaiko lähes ylivoimaisen vaikeaa. Olimmepa sitten kirjoittajia, puhujia tai esiintyjiä, meillä on omat vahvuutemme ja heikkoutemme (eli seikat jotka useimpien mielestä ovat edullisia tai epäedullisia), eikä näitä ole jaettu ihmislapsille tasapuolisesti. Lisäksi yleisöllä on aina viime kädessä diktaattorin valtuudet päättää siihen mitkä seikat vaikuttavat uskottavuuteeni myönteisesti ja mitkä kielteisesti. Jos yleisöllä esimerkiksi on hyvin voimakkaat ennakkokäsitykset puhujasta -esimerkiksi tämän maineen perusteella- se saattaa pahimmassa tapauksessa tulkita kaikki esiintyjän tekemiset kielteisessä valossa. Silloin ei ole paljon tehtävissä. Ethokseen vaikuttaminen muistuttaakin lainsäätäjän yhteiskuntasuunnittelua. Hyvä lainsäätäjä voi ohjata yhteiskuntakehitystä hieman parempaan suuntaan. Jos tavoitteet ovat liian kunnianhimoiset –esimerkiksi, jos lainsäätäjä haluaisi että Suomessa rangaistusasteikkoa pohdittaessa ei lainkaan otettaisi huomioon koston aspektia sen takia että parhaiden etiikan teorioiden valossa kosto on alhainen motiivi- saattaisi kuitenkin käydä niin että pyrkimyksen toteuttamisesta seuraisi enemmän haittaa kuin hyötyä siitä syystä että kansakunnan yleisessä oikeustajunnassa elää yhä ajatus siitä että oikeusjärjestelmän sanktioiden tulee myös osaltaan kostaa kärsityt vääryydet uhrien puolesta. Samalla tavalla maltillisuutta on harjoitettava ethoksen suhteen. Jos yleisö ei pidä sinusta, on mielistely ja heidän suopeisiin tunteisiinsa vetoaminen jokseenkin toivotonta. Parempi on yrittää tällöin painottaa sanoman järkisisältöä ja jättää yleisön innostaminen myöhempään (tai jonkun toisen huoleksi).

Jokainen voi vapaasti päättää suhtautumisensa ethokseen. Jotkut filosofit vetävät sen johtopäätöksen että heidän pitäisi yrittää näyttää vakuuttavilta, pukeutua tyylikkäästi ja esiintyä viihdyttävästi. Toiset taas ovat sitä mieltä että filosofien pitäisi yrittää tuoda täydellistä maailmaa tänne ja lumota yleisönsä pelkällä logiikalla. Itse taidan kuulua tähän joukkoon. En minä halua että ihmiset kuuntelevat minua tai hyväksyvät minut ethokseen kuuluvien seikkojen perusteella. Olen tyytyväinen vasta sitten kun minut ja ajatukseni hyväksytään oikeista syistä: siksi että yleisö käyttää arvostelukykyään ja havaitsee ajatukset hyviksi. Ihminen ja hänen sanomansa on kuitenkin sama käärepaperista riippumatta. Toisekseen, koska koskaan ei voi olla varma siitä millainen ethos vetoaa juuri tiettyyn yleisöön, on oletettuihin odotuksiin mukautuminen aina stereotyyppien uusintamista. Hyvä kysymys on myös, onko paras strategia pyrkiä vastaamaan yleisön odotuksiin vai yrittää olla oma itsensä ja toivoa että tämä yleisö tunnistaa aitouden ja arvostaa sitä.

Mutta eihän tämä tietenkään näin yksinkertaista ole. Ethoksen ylikorostamisen vaarana on aitouden kadottaminen, itsensä hukkaaminen ja pinnalliseksi tuuliviiriksi kehittyminen. Sen täydellinen huomioimattomuus taas saattaa toisinaan merkitä hyvinkin ikävien seuraamusten toteutumista.Kyllä minäkin kiinnitän toisinaan huomiota mahdollisimman vakuuttavaan olomuotoon metamorfoitumiseen opportunistisista syistä. Joskus sanoma on niin tärkeä että sen perillemeno on moraalista pyrkiä varmistamaan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Jos puhujan epäonnistuminen päätöksentekoa edeltävässä neuvottelussa johtaa siihen että tehdään päätös josta on vahinkoa viattomille, on aika kalseaa jos epäonnistumisen taustalta löytyy se että puhuja periaatteen ihmisenä jätti käyttämättä mahdollisuutensa parantaa yleistä uskottavuuttaan. Jos hyvä argumentaatio valuu hukkaan vain sen takia ettei puhuja millään lailla huolehtinut uskottavuudestaan vaikka tiesi argumentoivansa tärkeän asian puolesta epäsuotuisissa oloissa, hän on epäonnistunut vaikka esityksen asia- ja tunnesisältö olisivat huippuunsa hiotut. On tilanteita joissa moraalinen ihminen yrittää olla mitä hyvänsä, vaikka sitten naurettavaa ja typerääkin, jos se on paras tapa edistää hyvää. Niin tärkeää kuin aitous onkin, moraalinen toiminta epätäydellisessä maailmassa toisinaan edellyttää että tehdään Paavalit ja ollaan kreikkalaisille kreikkalaisia ja juutalaisille juutalaisia. Ehkäpä keskeinen sana onkin ”toisinaan”, siis tilanteen ja suuremman hyvän niin vaatiessa.

posted under , | 0 Comments

Senses and sensibilities

Minulla oli heti viikon aluksi valaiseva keskustelu stoalaisuutta tutkivan kollegan kanssa. Päädyimme keskustelemaan Aristoteleen retoriikasta ja siitä miten me filosofit olemme usein niin järkiolentoja että puhetaidon kokonaisuus tuppaa menemään kokonaan ohi. Sitten valitamme siitä ettei meitä ymmärretä ja syyttelemme muita typeryydestä. Mutta Aristoteleen retoriikasta voisi saada sellaisenkin käsityksen että tällaisessa tilanteessa itselläkin saattaa olla ongelmia.

Aristoteleen mukaan retoriikassa on kolme tärkeää elementtiä: logos, pathos ja ethos. Logos on se mikä koulutetuillakin maallikoilla on usein hakusessa: järki, analyysi ja logiikka. Hyvän puheen ytimessä on aina järki. Ristiriidat ja virhepäätelmät on siivottu pois, analyysi soljuu sujuvasti kohdasta toiseen, johtopäätökset seuraavat perusteluja. Meidän filosofien ongelmana on usein kuvitelma siitä että se riittää. Kyllä minäkin olen syvällä sisimmässäni sitä mieltä että sen pitäisi riittää. Mutta sitten koittaa se päivä jolloin löytää itsensä sihisemästä:”Senkin saappaat, ettekö te nyt tajua että jos on niin että A:sta seuraa B, ja meillä on ei-B, niin silloin ei-A!!!” Eivätkä ne tajua.

Kun tikahtuminen alkaa hellittää, olisi hyvä huomata kaksi asiaa. Yksi: jos et ymmärrä ihmisten tunteita, mikään määrä logiikkaa ei korvaa sitä. Ainoa paikka jossa tunteita ei tarvitse liiemmin ymmärtää on filosofian laitos, mutta filosofian laitos ei valitettavasti ole se paikka jossa filosofiaa eniten tarvittaisiin. On toki tavattoman rauhoittavaa olla ympäristössä jossa loogista järjenjuoksua aina ymmärretään. Jos kuitenkin pistää nenänsä ulkomaailmaan, sinne jossa ajatuksista saattaisi olla todellista hyötyä, ei kuitenkaan auta kuin yrittää ymmärtää tunteikasta maailmaa. Kaksi: Siinä vaiheessa kun filosofi vaipuu epätoivoon ihmisten epäloogisuuden edessä, hänelläkin on tunteita. Suuria tunteita. Rationaalinenkaan ajattelu ei aina ole tunteetonta ajattelua. Järjen vastakohta ei ole tunne vaan järjettömyys ja siten ihmisen on täysin mahdollista ajatella yhtaikaa järjellä ja tunteella.

Tätä sietää miettiä enemmänkin. Meille filosofeille tyypillinen virhepäätelmä nimittäin on, ettei tunne ole oikeastaan tunne vaan tavallaan looginen johtopäätös, jos sen on herättänyt jokin selkeä syy (kuten se ettei tuo pönttö vaan tajua). Edelleen, jos tunteilleen ei löydä pikaisesti jotakin järkevältä kuulostavaa syytä, ne eivät voi olla todellisia, siis ne eivät ole todellisia. Tämä on niin hieno päättelyketju että on jotenkin harmi ettei todellisuus ole ottanut siitä onkeensa. Professiolle tyypillisten tunnevammojen listaan voi lisätä vielä sen, ettemme aina huomaa että useimmille normaaleille ihmisille järkikin voi olla tunteellista. Se mikä minusta on vain looginen argumentti voi jonkun toisen mielestä näyttää loukkaavalta, ivalliselta, ilkeältä tai vain käsittämättömältä. Ja kyllä vaan, minullekin on ollut toisinaan täydellinen arvoitus, mikä tuota on yhtäkkiä alkanut vaivaamaan. Minähän vain argumentoin loogisesti ja osoitin että hänen päättelyketjunsa sisälsi pari tosi omituista taustaoletusta joihin kukaan täyspäinen ihminen ei sitoutuisi. Miten siitä voi muka loukkaantua? Enhän minä sanonut että hän on tyhmä tai mitään. Virhe on virhe, ei minkäänlainen arvostelma henkilöstä itsestään…

Se mikä minulta on tällöin jäänyt tajuamatta on, että tulkitsija on se jolla on todellinen valta. Tämä ajatus tuokin oman lisänsä esimerkiksi julkisesti kirjoittamisen jännittävyyteen: jos tulkitsija voi olla kuka vain, se tarkoittaa etten minä todennäköisesti osaa ikinä kuvitellakaan, miten tekstini voidaan tulkita. Se että minä en ole tarkoittanut olla loukkaava ei ole kovin hyvä puolustus, jos toinen kokee tulleensa verisesti loukatuksi. Eikä tilannetta suinkaan paranna, jos minä ryhdyn vetoamaan logiikkaan ja havaittaviin faktoihin ja osoitan ettei toisella ole yhtään hyvää syytä olla loukkaantunut. Se on jostain kumman syystä päinvastoin yksi typerimpiä asioita mitä tehdä voi. Loogisella järjellä ei pitkälle pötkitä tunteellisessa maailmassa. Puhujan tapauksessa, pathos viittaa tähän tulkitsijan valtaan. Jos jollakulla on voimakkaita ennakkoasenteita minua kohtaan tai jos esitän hyvän asian ärsyttävästi, paraskin sanoma voi helposti kääntyä päälaelleen ja lopputulos on huonompi, ei parempi kuin se tilanne että olisin pitänyt suuni kiinni. Ympäristökeskustelussa törmää tähän jatkuvasti: se että eettisesti valveutunut puoli puhuu asiaa hukkuu usein sen sekaan että he esittävät viestinsä tavalla joka ärsyttää vastaanottajia joilla usein on jo valmiiksi kielteisiä ennakkoasenteita. Joka ei ymmärrä tunteiden maailmaa tekee usein viisaasti pysytellessään ihan hiljaa. Jos se ei ole mahdollista, kannattaa sanottava miettiä kolmanteenkin kertaan, sanoa se ja suojautua.

Kuten sanottua, tunteita ei aina pääse pakoon edes niiden seurassa jotka puhuvat samaa kieltä eivätkä loukkaannu helposti siitä että heidän logiikkaansa, mielipiteidensä järkevyyttä tai älynlahjojaan epäilee ääneen. Nekin tunteet joita ymmärtää ovat sittenkin tunteita, ja sellaisina ne tosiaan voivat motivoida toimintaa. Mutta voivatko ne silloinkaan oikeuttaa sitä? Toisinaan filosofinen kritiikkikin näyttää kumpuavan jostain aivan muusta kuin totuudenrakkaudesta ja huolesta siitä ettei Rakas Kollega vain vaella erheessä. Hyvästa argumentaatiosta saa kyllä rakennettua julkisivun jonka taakse voi piilottaa suuret kasat vähemmän jaloja tunteita. Jos sen tietää, sitä voi ehkä omalla kohdallaan varoa.


Onneksi tunteellisuus on kuitenkin eri asia kuin että olisimme tuomittuja tunteiden orjuuteen. Se ettei järki maailmaa pyöritä voi tarkoittaa myös sitä että toisinaan sydämellään näkee paremmin kuin järjellä. Näin on joskus, muttei aina, ja sen erottamiseen, mikä on mitäkin, tarvitaan runsaasti järkeä. Stoalainenkin mielentyyneys kumpuaa rauhasta ja ymmärryksestä, ei siitä että tunteet ja tunteellisuus kielletään ja tukahdutetaan väkivalloin. Luulen, että joka sen saavuttaa, saavuttaa myös hyvän puhetaidon. Voiko omien tunteiden takana odottavan selkeyden löytää ilman että oppisi ymmärtämään tunteellista eksistenssiä yleisemminkin?

posted under | 1 Comments

Nautinnon hinta

Tammikuun myötä on päättynyt kieltäymysten aika. Joulukuussa mässäiltiin ja ostettiin liikaa, tammikuussa sitten kiristettiin vyötä ja syljettiin tarmokkaasti lasiin, aivan kuten edellisinäkin vuosina. On kuin vuoden suurimmasta juhlasta ilman krapulaa ja kollektiivista katumusta jäisi puuttumaan jotakin olennaista.

Ainakin julkisessa keskustelussa rumaa päätään säännöllisesti nostava terveys- ja elämäntapafasismi kuulostaa ihan siltä moralismilta joka ennen vanhaan varattiin niille jotka eivät käyneet kirkossa ja kinkereillä kyllin ahkerasti. Nautinnosta nyt vaan tulee tuntea syyllisyyttä. Karkit lihottavat, lumiukkojen rakenteleminen on lapsellista ja loikoilu on ajanhaaskausta. Vain luksuksen kuluttaminen saattaa olla oikein, paitsi siinä tapauksessa jos maksujaan ei pystykään hoitamaan. Silloin on syntistä suurin ja ansainnut kulutusyhteiskunnan vihan (ja sitä onkin mielenkiintoista miettiä, kummalla on yhteiskunnassamme de facto suurempi rangaistusvaikutus, maksuhäiriömerkinnällä vaiko muutaman kuukauden ehdollisella vankeustuomiolla). Jostakin syystä, nykyajan moralistinen huoli kohdistuu usein siihen mitä ihmiset ruumiillaan tekevät. Kyllä sielu hoituu siinä ohessa, jos vain elintavat ovat esimerkilliset. Meillä on laajat muodolliset vapaudet nauttia elämästä miten parhaiten taidamme, mutta mistä voisimme nauttia ilman syyllisyyttä tai varmuutta siitä että olemme ansainneet nautintomme työllä ja kärsimyksellä? Tuottavista ja kehittävistä asioista tietysti, mutta entä ne asiat joiden sisältämä hyvä on puhdasta nautintoa? Niistähän seuraa kaikenlaisia riskejä, rahanmenetystä, ajanhukkaa nyt ainakin. Mitäs siinä katselet auringonvalon tanssia vastasataneella hangella, kun sinun pitäisi jo kiiruhtaa tekemään jotakin hyödyllistä?

Toisaalta aikamme on erittäin nautintohakuinen. Miten tämä sopii yhteen yllä sanotun kanssa? Helposti, jos ajattelemme että nautinnosta tulee aina maksaa, tavalla tai toisella. Parasta nautintoa on tietenkin ostettu luksus: se on tasa-arvoisesti kaikkien ulottuvilla (toisin kuin esimerkiksi korkeakulttuuri, josta nauttiminen edellyttää usein sivistyspohjaa jota jokaisella ei ole), mutta kuitenkin siten että se erottelee ihmisiä jollakin tärkeällä mittarilla: maksukyvyllä. Suuri maksukyky taas on jotakin suhteellisen vaikeasti saavutettavaa (ellei ole ollut elämässään erityisen onnekas). Ilmaiset, helposti saatavilla olevat nautinnot ovat ei-haluttavia ja sopivat köyhille ja haihattelijoille. Tärkeää on myös huomata tämä diskurssi: nautinnoista puhutaan usein sallittuina, kiellettyinä, kohtuullisessa määrin sallittuina tai sallittuina mutta sellaisina joista tulee tuntea syyllisyyttä. Mutta keneltä itsenäiset ihmiset näitä lupia kyselevät? Lainsäätäjäkin kieltää vain harvat nautinnot. Arkipäivän kannalta olennaisempi asteikko näyttäisi olevan asteikko haluttavien ja ei-haluttavien nautintojen välillä. Onhan nauttiminenkin kommunikaatiota: se mistä julkisesti kerromme nauttivamme rakentaa muille tarinaa meistä. Tämä tarina ei kerro ainoastaan ominaisuuksistamme vaan antaa aineksia myös moraalisten ja sosiaalisten arvostelmien tekoon. Mistä oikein nautimme? Mistä haluamme nauttia? Mikä saa meidät ajattelemaan että nautiskeluun tulee kausaalisesti liittyä jonkinlainen maksu, työsuoritus, ryhtiliike tai jonkinlainen nemesis? Miten arjen odotus vaikuttaa siihen miten nautimme, silloin kun olemme antaneet itsellemme luvan nauttia? Miksi on vaikeaa pitää asiat yksinkertaisina, nauttia vain, miettimättä muita ihmisiä ja sitä onko nautinto palkkio jostakin tai seuraako sitä jonkinlainen rangaistus?

Hyve-etiikkaa on jopa kritisoitu siitä että se korostaa hyveellisen toiminnan olevan parhaimmillaan helppoa ja hyveelliselle ihmiselle miellyttävää, jopa siinä määrin että kärsimys moraalisesti toimiessa indikoi sitä ettei ihminen ole vielä täysin hyveellinen.Tämä on kriitikkojen mukaan epäintuitiivista. Minusta he ovat tietysti väärässä: toiminnan miellyttävyys tai epämiellyttävyys ovat yleisesti ottaen aika epämääräisessä suhteessa sen moraalisuuteen. Minusta on lähinnä kummallista ja jotenkin emotivistista että nautintoa pidetään yleisesti vähän epäilyttävänä ja kärsimystä moraaliselle toiminnalle ominaisena. Aristotelinen ajattelutapa vaikuttaa pohjimmiltaan aivan järkevältä: jos ihminen on todellinen hyvän mestari, hyvän tekeminen on syvällä hänen luonnossaan. Me jotka vasta harjoittelemme koemme sen sijaan hyvän tekemisen toisinaan tuskalliseksi siksi että se on niin vaikeaa. Ainakin minun kohdallani vaikeudet näyttäisivät usein johtuvan ainakin osittain puutteistani. Sirkusareenalle leijonien seuraan astuminenkin sujuu, jos sattuu olemaan leijonankesyttäjä. Jos ajatus leijonien sekaan astumisesta hirvittää minua, se saattaa kertoa paitsi leijonista sinänsä, myös siitä ettei minulla ole hyvän leijonankesyttäjän tietoja, taitoja ja hyveitä.
Miksipä hyvä ei parhaimmillaan voisi olla nautinnollista ja helppoa?


Moralismi sen sijaan on keskittynyt nautintojen jahtaamiseen ja sen takia suurimman paheksunnan aiheuttavat ihmiset jotka nauttivat liikaa ja väärin (etenkin aineellisista tai ruumiillisista asioista). Moralistien hyvä ihminen ei nautiskele, tai jos hän niin tekeekin, hän ymmärtää tehdä joko ennen tai jälkeen nautinnon katumusharjoituksia ja sättiä itseään. Ihmisen ainakin pitäisi maksaa nautinnoistaan. Ilmaiset nautinnot ovat yksilöiden tapauksessa illuusio tai ylpeyttä, yhteiskunnallisessa keskustelussa ne ovat usein osoitus epäoikeudenmukaisuudesta: on väärin ettei tuo ole ansainnut saamaansa hyvää! Mutta millä perusteella väärin nauttiminen on suurempi paha kuin sen tyyppiset asiat kuin pahansuopuus, pelkuruus tai itsekkyys? Miksi kaikki elämän hyvät asiat tulee ansaita? Jos nimittäin tarkkaan aletaan pohtimaan, on epäselvää onko kukaan meistä ansainnut sitä kaikkea hyvää mikä meitä on elämässä kohdannut.
Voiko sitä edes teoriassa ansaita? Minusta tuntuu että ne jotka ajattelevat että se on mahdollista, ovat ihmisiä joilta paljon hyvää elämässä on jäänyt huomaamatta.

Aristoteleen hyvä ihminen osaa nauttia elämän hyvistä asioista täydestä sydämestään. Ne eivät silti ole hänelle itsetarkoitus ja jos tarve vaatii hän kykenee myös luopumaan suuristakin nautinnoista ja riskeeraamaan suuret henkilökohtaiset hyvät jos oikein toimiminen sitä edellyttää. Se että nauttii elämästään ei vielä todista sitä etteikö ihminen kykenisi luopumaan tarvittaessa nautintoa tuottavista asioista suurempien hyvien takia. Moraalisia arvostelmia tehdessä taas olisi hyvä miettiä aina, paheksunko nyt nykyaikaiseen tapaan sitä että tuo nauttii (ylipäätään, väärin minun mielestäni vai väärin jonkin hyvän argumentin valossa) vaiko jotakin pahempaa. Nautintoihin liittyvät paheet vahingoittavat usein ensisijaisesti ihmistä itseään ja muita vasta välillisesti ja mutkien kautta. Sen sijaan monet niistä paheista joita ei ole tapana niin kärkkäästi arvostella vahingoittavat muita suoraan. Arvosteleminen on helppoa, mutta oikein arvosteleminen sitäkin vaikeampaa.

posted under , | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo


Kiitos, Ofelia!

kiitos, Aikatherine

kiitos, Millan!

kiitos, Millan!

kiitos, Ofelia!

About Me

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin blogi, jossa ihmetellään universumin arvoituksia ja kasvatetaan omenapuita. Välillä myös jotain ihan muuta. Palaute blogista: saara.reimanäthelsinki.fi
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Ladataan...

Followers


Recent Comments