Kevään suuri muotinumero: Välttämättömyys

Kevään suuren muotinumeron toimituksessa on ollut tänä vuonna haasteita. Liikkumisrajoitteinen toimittajanne ei ole päässyt paljon kurkistelemaan Virkkalan muotiskeneä. Keväästäkään ei ole aina niin tietoa. Ainakin tällä hetkellä meillä taivaalta tuleva tavara ei ole edes räntää vaan ehtaa lunta. Ää!

Onneksi netistä löytyy kaikkea, myös inspiraatiota. Tällä kertaa inspiroiduin tästä Janicen loistavasta postauksesta jossa kerrotaan (tavallaan), mitä muotitietoisen naisen vaatekaapista pitää tänä keväänä löytyä. Toiseksi inspiraation lähteeksi löytyi tämä vaatevallankumouksen hitaasta etenemisestä kertova artikkeli. Siitä selviää, että vaateteollisuuden eettisyydessä on vielä paljon tekemistä, joskin pientä edistystä on tapahtunut. Tekstiilien kierrätyskään ei vieläkään toimi kunnolla ja suomalaiset tuottavat henkeä kohti yhä aivan liikaa tekstiilijätettä. Mitä tässä voisi tehdä? Yksi tärkeä osaratkaisu vaatetuotannon ongelmiin vaatteen elinkaaren kaikissa vaihessa olisi ostaa vähemmän ja käyttää ostetut vaatteet itse loppuun. Jos ostaa entistä vähemmän ja käyttää vaatteitaan entistä kauemmin, niiden on syytä olla aiempaa parempia ellei peräti lähes täydellisiä. Täytyy siis olla entistä nirsompi.

Millaisia täydelliset vaatteet sitten ovat? Miellyttäviä päällä, laadukkaita ja helposti muunneltavia. Usein sellaisia että jos aika niistä jonakin päivänä jättää, ne haluaa korvata jollain samantapaisella. Niitä tulee käytettyä ihan huomaamatta usein. Ilahduin huomatessani että oman vaatekaappini tilanne on näillä kriteereillä arvioituna oikein hyvä. Muotipostaukseen valitsin muutaman täydellisyyden joita ilman ihmisten ilmoilla kulkeminen olisi ikävämpää.

 photo DSCN1476_zpshocn975t.jpg

Valitsin tässä kuvassa (ainakin melkein) näkyvät vaatteet yksitellen, mutta koska ne ovat täydellisiä, niistä tietysti syntyisi kelpo päivänasu. Kuvassa on:
-tummansiniset suorat farkut
Ihan sama millaiset farkut ovat muotia tänä vuonna (tai tällä vuosikymmenellä), minulla on tummansiniset suoralahkeiset perusfarkut. Niitä tulee pidettyä vähintään kerran viikossa jotakuinkin vuoden ympäri.
-Luumunpunainen toppi
Väriä voisi kuvitella syksyiseksi, mutta jotenkin se toimii ympäri vuoden. Jostain syystä näitä ei ole jatkuvasti myynnissä, joten silloin kun on, ostan heti pari.
-valkoinen pitkä paita
Jep, olen valkoinen paita-naisia. Tämä pitkä on eniten käytössä, sillä se sopii aina ja kaiken kanssa.

 photo DSCN1474_zpss6fj1ttm.jpg

Tässä kuvassa pilkistävä neuletunika saattaa tosin olla tällä viikolla ajankohtaisempi vaihtoehto. Superlämpimässä pehmeässä harmaassa neuleessa voi hyvin elää suurimman osan ajasta loppusyksyltä alkukevääseen. Viiden vuoden ikään tullessaan laadukas neule on onneksi vielä lähes uudenveroinen.

Huivikokoelmani on iso ja ykköspaikasta käytävä taistelu on ankaraa, mutta ainakin tänään tuntuu siltä että jos voisin pelastaa tulipalosta vain yhden huivin, se olisi tämä vintagelöytö. Täydellisyyttä ovat kiva printti ja kaikkina vuodenaikoina piristävä väritys, sekä tietysti se että hyvin pidettynä laadukas huivi kestää loppuiän. En käsitä, miksi edellinen omistaja tahtoi luopua tästä, mutta hyvä että tahtoi.

 photo DSCN1481_zpsebcpkzdm.jpg

Mustat kiiltonahkaballerinat kävelykorolla tekevät mistä tahansa asusta skarpin ja ovat myös mukavat. Valokuvasta ei onneksi huomaa että tämä nykyinen pari alkaa olla aika finaalissa, vain siitä syystä että nämä ovat olleet viitisen vuotta suosikkikenkäni keväästä syksyyn. Tilalle pitää löytää ainakin melkein samanlaiset. Miksi tähän pikku postaukseen tuli parikin viiden vuoden ikäistä vaatetta? En tiedä. Sen vuoden ostokset onnistuivat selvästi hyvin!

Asusteosastolta löytyy pienempiäkin välttämättömyyksiä. Itse tekemäni arkinen kiviriipus löytää tiensä kaulaan hämmentävän usein.
Messinkinen Ficcaren hiusklipsi on lähes jokapäiväisessä käytössä pitämässä nutturan järjestyksessä. Mukavuudenhaluisen pitkätukan elämästä ei kyllä tulisi mitään ilman tätä. Ainoa ongelma on saatavuus: helpoimmalla pääsee jos tilaa netistä. Hinta on vähän suolainen, mutta siitä huolimatta tässä vaiheessa kuvan klipsin hinta käyttökertaa kohti ei voi olla enää kovin montaa senttiä. Huteria muovisia halpakopioita löytää helposti, mutta ne ovat hinnastaan huolimatta täyttä rahanhukkaa. Älkää ostako.

 photo DSCN1478_zpsflgwgst1.jpg

Quick translation, since my time is limited: Buy (or make) only perfect, durable things and wear them out. (first link is to Janice's excellent post about must-have spring items, in English).

Kevätmuuttopuuhia/ Spring migrations

Linnut olivat kevätmuuttopuuhissa jo edellisessä kuvapostauksessa. Sittemmin trafiikki on jatkunut vaikka tarjoilukin ehdittiin lopettaa. Tarjoilun lopettaminen herätti yleistä paheksuntaa. Kun lunta ei kuitenkaan ollut, päivälämpötilat pysyttelivät enemmän tai (yleensä) vähemmän plussan puolella ja Keskusaukiolle ilmestyi jäätelökioski päätimme että kevät on täällä.

Migrating birds have continued to arrive to Smallhold airspace and stalk birdfeeder even though we stopped winter feeding. Jackdaws disapproved and made sure they got the last bites.

 photo DSCN1372_zps8a9eruvm.jpg

Aivan ruokinnan viime hetkillä pihallemme ehätti vielä superyllärilintu, eli ihan uusi lintuhavainto pientilalla. Tikli oli sekä nätti että poseerasi kärsivällisesti (toisin kuin valkoselkätikka josta saatiin vähän huonolaatuisemmat kuvat). Tikli ja valkoselkätikka tekisivät sitten menneen talven saldoksi kaksi uutta lajia Pientilalla. Näiden kaikkien Pientilalla vietettyjen talvien jälkeen kahden ensihavainnon talvi oli tosi hieno!

During last couple of days of feeding season we got a super surprise bird. This years we got two first sightings. First was the Great spotted woodpecker, the second is goldfinch. Goldfinch was definitely better behaving of the two, posing patiently for photos. Two new species in a season after all these winters on Smallhold- we feel spoiled!

 photo DSCN1365_zps0tslymuv.jpg

Tänä vuonna ei kyllä ollut peipposesta puolta kuuta kesään vaan pikemminkin vappuviikon viluun ja lumimyräkkään. 

After goldfinch, finch. According to a Finnish saying finch arrives two weeks before summer. Not this year. This year spring is very late, last weekend we even had a snowstorm. Now weather has warmed up, and I fervently hope that there won't be any more delays.

 photo DSCN1416_zpsd95ahomf.jpg

Järripeippoja on nähty meillä kerran aikaisemminkin. Silloin ne saapuivat syksyllä ja päättivät muuttomatkansa lintulaudallemme. Nyt tuli sitten kevätmuuttajia jotka jäivät pariksi viikoksi hengailemaan lintulaudan ympäristöön. Fiksuja lintuja.

Last but not least, some bramblings. This is their second visit here. Last time they arrived at late fall and decided to end their winter migration journey to our birdfeeding. These smart birds obviously stopped here on their way back north for a few days. Smart birds, the cold spell was way worse in north.

 photo DSCN1461_zpsa0qz4xfz.jpg

Perhosten aika alkaa tavallisesti lintutalven päättyessä. Nyt ensimmäiset perhoset on nähty, joten tämä lintutalvi taitaa olla paketissa. Seuraavaksi odotellaan pikkutiaisten kuoron kiertuetta ja megahittiä "Ruokaa tuokaa!!!". Yliherkillä korvilla on ollut aika kiva kuunnella lintujen kevätkonserttia joten odotukseni pikkutiaisillekin ovat korkealla.

Butterfly season usually begins right when our birdwatching season ends. Now the first butterflies are flying, so I guess this birdwatching winter is over now. Coming in next: the choir of baby tits with their superhit "Bring us FOOOOOD!!!"
Birds' spring concert has sounded particularly lovely this spring as my ears are abnormally sensitive. I have high expectations for the babies too.

Saikkupäikky: edistyksen ituja?

Itsehillintäni blogin osalta on ollut viime aikoina vähän koetuksella. Maailmassa ja Suomessakin tapahtuu juuri nyt paljon miettimisen ja kommentoimisen arvoista. Tapahtumien seuraaminen vaihtopenkiltä on alkanut välillä käymään luonnolle. Kunnes kadonnut stressinsietokykyni saadaan korjattua on kuitenkin vielä harrastettava itsehillintää ja koitettava pysyä erossa rasittavista ajatuksista. Pienet perusärhäkkyyden palaamisen merkit on kuitenkin syytä tulkita myönteisesti: kevätaurinko ja krookukset selvästi nostavat henkistä vireystasoani. Myönteistä on myös se että tutkimukset joihin olen jonottanut joulukuulta asti ovat vihdoin alkamassa ensi viikolla. Täytettyäni ajanvarauskirjeen mukana tulleen kyselylomakenivaskan oli kyllä sellainen olo että jo on kumma jos asiat eivät ala Helsingin Viisaiden huomassa vähitellen selkiintyä ja kunnollinen diagnoosi löytyä. 

Rauhallisesti on pitänyt ottaa siksikin että kaamea kevätflunssa iski juuri kun kuvittelin kerrankin selviytyneeni talvikaudesta ilman kunnon kuumetautia. Vaan enpäs selviytynytkään, ja tietysti tipahdin sängynpohjalle juuri samaan aikaan kun Puolison piti lähteä työmatkalle (kuten perheessämme jostain syystä on perinteikästä). Koksun kanssa vietettiin sitten survivalismi-teemaviikkoa. Nyt Puoliso on onneksi taas kotona ja olen päässyt pikkuisen nauttimaan ylell perheellisen peruspalveluista kuten teetarjoilusta ja siitä että välttämättömyyksien lisäksi myös muut tarpeelliset kotityöt on saatu tehtyä. Vielä tänään aion lepäillä tehokkaasti. Tärkeintä on suoriutua jotakuinkin tolpilleen Helsingin Viisaiden vastaanottoon mennessä.


Myös kevätkiireiden ilmaantumisesta on ollut apua. Pieni kirjoitusprojekti toi muassaan tilaisuuden mietiskellä taas ulkoavaruuden asioita. Ulkoavaruuteen liittyvien filosofisten kysymysten funtsiskelu on myös hyvä tapa muistuttaa itseään että maailmassa on paljon uutisvirtojen ja arkiselviytymisen ulkopuolelle jäävää tärkeää, mielenkiintoista ja ihmeellistä. Remonttisuunnitelmat ja perheen firmanpystytys ovat tuoneet muassaan virikettä ja hyödyllistä puuhaa. Puutarhaan kevät on tullut hitaasti keikkuen, mutta kohta sielläkin taas tapahtuu vaikka mitä. Jonotellessa on välillä ehtinyt tuntua siltä ettei mitään tapahdu eikä mikään oikein etene. Kun asioita alkaa listaamaan, huomaa kuitenkin että olosuhteisiin nähden tapahtuu paljonkin. 

Pitkästä aikaa: iloinen vaalianalyysi

Kuntavaalit on taas pidetty. Pitkästä aikaa vaalien ajattelemisesta tuli hyvä mieli useammastakin syystä.

Ensiksi: onnistuin nostamaan omaa äänisaalistani 17 ääneen. Olosuhteet (mukaan lukien kampanjoinnin täydellinen puuttuminen) huomioon ottaen, tulos on oikein hyvä ja äänimääräni kasvoi viime vaaleista joissa Perussuomalaiset juhlivat. Varovainen vaalivoitto nähtiin myös koko Vasemmistossa. Monen vuoden kannatuksen laskun jälkeen tämä on tärkeä asia. Ehkä hyvinvointivaltion purkutalkoot eivät sovikaan kaikille? Kiitos kaikille minua ja Vasemmistoa äänestäneille, seuraavien vuosien aikana äänillänne tulee olemaan paljonkin merkitystä! 

Vaalikarttojen mukaan olen sekä arvoiltani että mielipiteiltäni niin tukevasti vihervasemmalla että voinemme olla varmoja siitä etteivät uudet äänet tulleet vaalitappion kärsineiltä Perussuomalaisilta. Kyllä ne tekivät tappionsa ihan itse. Mahdollisesti jotkut ovat myös alkaneet ikävöimään reipasta vihervasemmistolaisuutta? Hallitustyöskentelyn aikana on käynyt selväksi ettei maahanmuuttokriittisyydellä ja populismilla pärjätä siinä vaiheessa kun jämäkästi ajettava oma linja pitäisi löytää myös sellaisten tylsien asioiden kuin peruspalveluiden ja kaavoituspalveluiden osalta. Ex-suuri puolue on nyt jotakuinkin tasoissa Vasemmiston kanssa, sillä pienellä erolla että Vasemmisto on nousussa ja Persut mahalaskussa.

Vaalien suuresta voittajasta ei ole epäilystäkään. Se pokaali menee Vihreille jotka nostivat kannatustaan useilla prosenttiyksilöillä. Vihreiden arvojen esiinmarssi onkin hienoa. Kuntatasolla vihreät voivat saada paljon hyvää aikaan. Kysymysmerkkinä Vihreistä puhuttaessa kuitenkin on aina se, miten hyvin sosiaalinen oikeudenmukaisuus mahtuu tavoitelistalle. Vihreät eivät ole selkeästi asemoituneita oikeisto-vasemmistoakselille vaan henkilövalinnoilla on suuri merkitys siitä millaista politiikkaa puolueessa lopulta tehdään. Puolueeseen mahtuu sekä hyvin vasemmistolaisesti ajattelevia että elinvoimainen Kokoomuksen puisto-osasto. 

Kolme vanhaa suurta puoluetta -Kokoomus, SDP ja Keskusta- säilyttivät yhä asemansa, vain johtovuoro vaihtui (mikä myös on perinteistä). Kolmen suuren aseman pysyvyys jaksaakin hämmentää minua vuodesta toiseen. Mikä saa kansan äänestämään kerta toisensa jälkeen samoja tyyppejä joiden edesottamuksista valitetaan sitten suureen ääneen vaalien välillä? Selittyykö kaikki sujuvasti sillä että vaaleissa "kansa" tarkoittaa noin 20 prosenttia äänestäneistä tilanteessa jossa äänestämässä käy vajaat 60% äänioikeutetuista? Tällä kertaa kaikkien kolmen suuren kannatus toki laski viime vaaleista. Johdon kisassa vei Kokoomus, jonka valtakunnallinen kannatus toisaalta myös laski eniten. Keskusta pärjää pienten kuntien vahvan kannatuksen suhteen. SDP:n oppositiopolitiikka jäi selvästi Ville Niinistön johtamien Vihreiden ärhäkän oppositiopolitiikan jalkoihin. 

Näissä vaaleissa mielenkiintoiset asiat tapahtuivat pienemmissä puolueissa. Erityisen ilahduttavaa on Feministipuolueen menestys ja valtuustopaikka Helsingissä. Uusien puolueiden on vaikea lyödä itseään läpi -kuten niin ikään ensimmäisiin valtuustopaikkoihinsa yltäneen Piraattipuolueen pitkä taival marginaalissa osoittaa- joten sillanpääaseman saavuttaminen ensi yrittämällä vain muutama kuukausi puolueen rekisteröinnin jälkeen on kova saavutus. Lohjalla feministipuolue sai 86 ääntä. Esimerkiksi Vasemmiston listoilta se olisi riittänyt valtuustopaikkaan, joten huonona sijoitusta ei voi täälläkään pitää. Menestyksen myötä äänestäjien luottamuksella on taipumusta kasvaa, joten reippaalla politikoinnilla sekä Feministipuolueen että Piraattien nousu voi hyvinkin jatkua.

Seuraavaksi kunnissa alkaa luottamuspaikkaruletti, joka vaalituloksen valossa näyttää taas mielenkiintoiselta. Perussuomalaiset joutuvat ottamaan reilusti takapakkia. Lohjallakin Vihreät rynnivät voittoon nousten kolmanneksi suurimmaksi valtuustoryhmäksi. Lohjalla vihervasemmistolainen yhteistyö ei ole varsinaisesti kukoistanut, ihan muuten vain totean että yhtenäinen vihervasemmisto ylittäisi pääluvultaan sekä SDP:n että Kokoomuksen. Oma lautamiespestini on luonnollisesti katkolla. Jatkan luottamushommia "sinne mennään minne kaivataan"-asenteella. Siihen voimme kuitenkin luottaa että jotakin hyödyllistä puuhaa jossa pääsen edustamaan pikku äänestäjäkuntani arvoja, varmasti tulee löytymään.

Roskanpoimijan pohdintaa

Kun omenapuut on saatu ojennukseen, on aika napata roskapussi käteen ja tehdä kierros tiluksilla. Joka vuosi pussi on täyttynyt. Tällä kertaa löytyi muun muassa sipsi- ja paistopisteleivonnaispusseja, karkkipapereita, nuuskarasia, tiilenpala, kahvimuki ja kasa epämääräisempiä muovi- ja metallijätteitä. Enimmät ryönät löytyvät tietysti niiltä tontin reunoilta joiden vieressä tie kulkee. Roskat näyttävät täsmälleen sellaisilta joiden heittäjä on unohtanut niiden olemassaolon saman tien. Minun muistini on parempi: jos keväisten kierrosteni roskapussit lasketaan yhteen, niillä täyttäisi jo perheen jäteastian. Oma lukunsa on se, että puutarhan talviteloille laittamiseen kuuluu niin ikään vastaava kierros, saman tyyppisin tuloksin. Sinä aikana kun vuohenp... tarkoitan rehevä nurmikko peittää ja värittää maiseman, noukimme tietysti vastaantulevat roskat yksitellen. 

Samaan tapaan minullakin on toki taipumusta unohtaa huushollissa syntyneet jätteet niiden kadottua silmistäni. Minun jäljiltäni kenenkään ei tarvitse kerätä roskia maastosta. Silti roskani teettävät yhä työtä monelle: kierrätysmateriaalien käsittelijöille, vedenpuhdistamon väelle, kaatopaikkahenkilökunnalle. Roskienkeruutuokion muistutti tästäkin. Zero waste-kotia Pientilasta ei ole tulossa. Jos rehellisiä ollaan, moni kerrostaloeläjä saattaa kierrättää jätteensä meikäläisiä enemmän ja paremmin. Pienetkin parannukset kuitenkin kasaantuvat ajan myötä siinä missä pienet karkkikääreetkin. Niillä on väliä. Siksi minäkin jatkan sitkeästi hentoja yrityksiäni vähentää taloutemme jätemäärää. 

Onneksi jätteiden lajittelun täydellistäminen ei ole ainoa keino pyrkiä tavoitteeseen. Tärkeitä edistysaskeleita otetaan muuallakin: ostoksilla (ja etenkin ostamista vältellessä), korjatessa, tuunatessa, lainatessa, kierrätellessä. Onneksi tässäkin kisassa kaikella on väliä ja onneksi kilpakumppanina on vain Eilinen Minä.

Pientilametodi, eli se paras tapa jakaa kotityöt

Se löytyy meiltä. Olkoonkin, ettei se muistuta yhtään niitä ideoita joita julkisessa keskustelussa viime aikoina on näkynyt. Ei excel-taulukoita, ei metatöiden huolellista laskemista, ei kroonistuvaa uupumista ja tympääntymistä, palkattuja siivoojia eikä riitelyä. Ei tosin myöskään jatkuvasti vastapuunatun siistissä kunnossa olevaa kotia, mutta keskustelua seuratessa on käynyt selväksi myös ettei sitä ole monella muullakaan. Toisaalta missään meillä ei näy kovin suuria tekemättömien tehtävien vuoria, puolitoistakiloinen kani on yhä reilusti pölypalloja kookkaampi ja kaapista voi luottaa löytävänsä puhdasta päällepantavaa ja puhtaita teemukeja. Välillä jopa ehditään perussiivoilun lisäksi vaihtaa kukkaruukkuihin multia, pestä ikkunoita ja roudata mattoja pesulaan. 
Perheen tyytyväisyys verrattuna tehtyjen tehtävien määrään ratkaisee metodien kisan selvästi Pientilametodin eduksi.

Pientilametodin mukaan tärkeintä kotitöiden jakamisessa ei ole lopputuloksen sisustuslehtikelpoisuus eikä se että molemmat jatkuvasti tekevät täsmälleen yhtä paljon (painotettuna meidän tapauksessa tietysti sillä että toisella on vaativa työ ja toisella vaativa terveysongelma). Tärkeintä on sopu. Se etteivät kotityöt uuvuta kumpaakaan eikä kumpikaan koe oloaan erityisen orjuutetuksi. Se että päivittäin aikaa jää hieman myös levolle ja perheonnelle. Se että kotitöistä käytävä keskustelu tapahtuu ystävälliseen sävyyn. Lähtökohtana on lyhyesti sanottuna se että kotityöt tehdään perhettä varten, mutta perhe ei ole pelkkää työvoimaa kotitöitä varten.

Toiseksi tärkeintä on muistaa, että kotitöitä kertyy vain ihmisille joilla on koti, ja erityisen paljon ihmisille joilla on tilava koti, lemmikkejä, lapsia tai vastaavia juttuja jotka on hankittu sillä ajatuksella että niiden myötä onni vain kasvaa. Kaikilla halukkailla ei ole kattoa pään päällä eikä mahdollisuutta jakaa elämäänsä puolison, eläinystävien tai lasten kanssa. Kotitöiden jakamisesta pääsevät valittamaan vain ne joilla on joku jonka kanssa jakaa työt. Sille jolle on kertynyt tehtäviä kotihommia, on kertynyt paljon muutakin. Sinkkutalouksissa työnjako on tosi yksinkertaista: joko minä teen sen tai se jää tekemättä. Jos kuitenkin on sitä mieltä että elää mieluummin perheessä ja että oma kotikin on pohjimmiltaan positiivinen juttu, ei auta kuin päätellä että kotityöt ovat ilo ja etuoikeus joiden olemassaolevat vaihtoehdot ovat huonompia. Viime vuosikymmenet muodissa ollut ajatus siitä että kotityöt ovat pakkopullaa ja elämän tuhlausta ei ole mikään suuri totuus vaan vain ajatus muiden joukossa. Parempi on ajatella että kotityöt ovat osa elämää ja niiden tekeminen on tilaisuus parantaa sekä omaa että läheisimpien hyvinvointia.

Ai eikö vaihtoehtona olekaan "puoliso tekee kaiken, tai ainakin ikävimmät ja raskaimmat hommat"? Tästä päästään kolmanteen Pientilametodin perusperiaatteeseen: molemminpuoliseen haluun tehdä kumppani onnelliseksi ja hänen elämänsä mahdollisimman helpoksi. Haasteitahan meillä kaikilla riittää omastakin takaa, ja ulkomaailmasta niitä saa vielä lisää. On kuitenkin hyvä jos kotona vallitsee toisenlainen todellisuus jota ohjaa välittäminen itse vapaaehtoisesti valitun puolison onnesta. Siihen periaatteeseen eivät mitenkään sovi yritykset päästä mahdollisimman vähällä tai vyöryttää mahdollisimman paljon tehtäviä toiselle, marttyyriasenne tai pilkuntarkka taulukointi jonka tavoitteena on varmistaa se ettei itse vaan vahingossakaan tee yhtään ekstraa. Sen sijaan siihen sopivat erinomaisesti yritykset ottaa molempien mieltymykset huomioon työnjaossa, puolison pyyntöjen toteuttaminen reippaasti ja iloisesti sekä se että molempien inhokkityöt tehdään lähtökohtaisesti yhdessä. Myös iloinen irtopisteiden kalastelu oma-aloitteisella asenteella (ja toisen ahkeruuden huomiointi) sopii hyvin kuvioon. Ja keskustelu sekä aitoon yhteisymmärrykseen (joka siis on eri asia kuin pitkin hampain saavutettu kompromissi jossa molemmat tuntevat oikeastaan hävinneensä) pääseminen, se on aivan olennaista oikeastaan koko ajan, oli sovittavana sitten töiden jakaminen, tavoiteltava siisteys- ja palvelutaso tai oman ajan ja perhe-elämän pyörittämisen sovittelu. 

Viimeinen hyvä periaate on reilu annos realismia ja tavoitteiden suhteuttaminen elämän realiteetteihin, esimerkiksi siihen resurssimäärään mikä kotitöihin on järkevästi käytettävissä. Tärkeää on huomata että resurssien määrä vaihtelee elämäntilanteen mukaan. Joskus aikaa ja jaksua on runsaasti, joskus niitä on vähemmän. Resursseja pohtiessa on hyvä jos osaa laittaa tehtävät suunnilleen tärkeysjärjestykseen. Listan häntäpäässä olevista jutuista voi sitten hätätilassa tinkiä tavalla tai toisella. Se mitä häntäpäähän päätyy, on kuitenkin yksilöllistä. Esimerkiksi meidän perheessä arvostetaan ensiluokkaista ruokahuoltoa mutta tarpeen vaatiessa ollaan valmiita sietämään tavaroiden kerääntymistä kasoiksi. Toisissa perheissä vallitsee joka päivä sellainen järjestys mitä meillä näkee vain satunnaisesti mutta arkiruuan virkaa toimittavat voileivät ja purkkikeitot. Meidän perheen tärkeysjärjestys on ilman muuta ylivertaisen hyvä -mutta vain meidän perheelle. Toiset ihmiset ja perheet ovat erilaisia, ja heidän onnensa voi olla toisennäköistä. Tunne itsesi, tunne perheesi- ja tunne elämäsi realiteetit. 

Kaikki mikä näiden periaatteiden päälle tulee, on ekstraa. Pohjimmiltaan on ihan sama onko perheessä tiskivuorot vai onko tiskaaminen yhden tehtävä ja pyykinpesu toisen tehtävä. On ihan sama, kuka silittää kenenkin paidat, pääasia että siistiä päällepantavaa saadaan tuotettua vaarantamatta sopuisaa tunnelmaa. Paras vaihtoehto on se millä hommat tulevat tehdyksi suunnilleen siten ja silloin kun pitääkin mahdollisimman pienellä uupumuksen ja kiukun määrällä. On ihan sama, siivotaanko joka päivä jonkin verran vai pidetäänkö lauantaisin kunnon viikkosiivoussessiot joiden välillä siisteystaso hiljakseen laskee, kunhan kodin siisteystaso on asukkaiden mielestä keskimäärin siedettävä eikä uhkaa sopua. Se jolle on äärimmäisen tärkeää että keittiönpöytä on aina tyhjä ja vastapyyhitty, voi ottaa homman hoitaakseen. Toinen voi sitten tehdä jotain muuta, tai sitten voidaan keskustelun kautta päästä yhteisymmärrykseen siitä että kysymyksessä on ekstratyö jonka tekemisestä toiselle tulee niin hyvä mieli että se on vaivan (vaan ei marttyyrikohtauksen) arvoista.

Pientilametodin huonona puolena on se ettei se takaa kotia jolle sisustuslehden toimittajista ja martoista koostuva tarkastuslautakunta antaisi koska tahansa täydet pisteet. Sen hyvänä puolena on, että tärkeät asiat ovat yleensä kunnossa ja muutkin hommat tulevat hoidetuksi kohtuullisessa ajassa. Parasta kuitenkin on että sopu ja perheonni, ne asiat minkä toivossa elämään on tullut kerättyä perheenjäseniä, pirtti ja kunnioitettava määrä tavaraa, kukoistavat.

Varhaiskevät Pientilalla

Omenapuiden leikkuu-urakka Pientilalla on lopuillaan. Puiden leikkaus on osoittautunut tänäkin vuonna hyväksi keinoksi varmistaa etteivät kevään ensi merkit vain mene ohi. 
Etelänmatkalaisia on alkanut jo saapua. Sepelkyyhky palasi muutama päivä sitten Etelä-Euroopasta, höyhennys taitaa kuvassa olla epäjärjestyksessä vielä matkan jäljiltä.

We are almost done with our annual apple tree trimming project. As usual, working on the trees has been a good way to ensure that no early signs of spring have gone unnoticed. Birds have started to return from their winter holiday resorts. Here's common wood pigeon who has just arrived to Smallhold's airspace.

 photo DSCN1302_zpsoxswawbl.jpg

Lintulaudan antimet ovat kiinnostaneet punarintaa. Lintujen ruokintakausi on jo melkein ohi.  Myöhemmin odotan punarinnasta seuraa keväisille kaivauksille. 

European robin arrived just in time to sample last treats of our bird feeding. The feeding season is almost over. Later on, I'm expecting it to accompany me as I dig around the garden.

 photo DSCN1304_zpsnhgellsz.jpg

Meillähän osallistetaan tunnetusti talon kani kaikkiin mahdollisiin aktiviteetteihin, nyt myös hyväntekeväisyyteen. Kevään kunniaksi Kolalainen on ryhtynyt vaihtamaan ylleen kesäisempää untuvapeitettä. Vanhoja kaninuntuvia toimitellaan hyväntekeväisyyteen pikkulintujen pesänpehmusteeksi sitä mukaa kun niitä saadaan. Viherpeippo arvostaa.

As you may have noticed, our houserabbit participates in great many things, now including charity. Kola the Rabbit is having a molting period right at the same time as the birds have started to search nesting materials. So the birds are getting some rabbit down as it becomes available. European greenfinch approves.

 photo DSCN1305_zpsjkysp5iw.jpg

Kevään varhainen ja varma merkki on tänä vuonnakin päivystävän dosentin löytyminen omenapuusta.

An early and sure sign of spring is finding our resident adjunct professor from the top of an apple tree. This year is no different.

 photo DSCN1322_zpstmkytex8.jpg

Lunta ja jäätä on vielä vähän jäljellä, mutta kevätkukat ovat jo tulossa menneen talven lumien tilalle.

We still have some snow and ice left, but spring flowers don't seem to mind. 

 photo DSCN1328_zps3dtqklq3.jpg 

Myös mukulaleinikit ovat tuloillaan. Kohta piha on taas vihreä!

Lesser celandines are growing as well. Soon our garden will be green again!

   photo DSCN1325_zpsocgujw8c.jpg

Kun tavaran hankkimisesta tuli ekologista

Vanhaan hyvään aikaan -siis siihen aikaan kun aloitin tutustumisen ympäristöetiikkaan- ajateltiin että kierrättäminen on eettistä. Turhan tavaran ostamisen välttämisestäkin puhuttiin, mutta isompi juttu oli se että kirpputorit olivat vihdoinkin päässeet stigmastaan köyhien ostospaikkoina ja muuttuneet jännittäviksi paikoiksi joissa saattoi tehdä persoonallisia löytöjä. 

Pikakelaa reilut kymmenkunta vuotta: kierrätyskeskuksetkaan eivät enää tahdo vastaanottaa pikkuviallista tavaraa, vanhoista kirjoista on tullut lähes ongelmajätettä, ja tavaran määrän sijaan brassaillaan sillä kuinka hyvin raivaus on sujunut. Niin, raivaus, sillä tavallinen siivoaminen ei enää riitä palauttamaan järjestystä tupaan. Raivauksessa kamaa lähtee laatikoittain ja jätesäkeittäin, kierrätykseen tietenkin. Kaatopaikatkin ovat nimittäin passé aikana jolloin keittiön vakiovaruste on useamman roskapussin jätevaunu.

Yhtäkkiä tavaran vastaanottaminen onkin se iso ekoteko. Vanhaa tavaraa ei nimittäin enää tarvitse aina ostaa edes pikkurahalla, hyvää tavaraa löytyy helposti hakemisen vaivalla, sitä helpommin mitä arkisemmista esineistä on kyse. Ekojeesuspisteet jaetaan nyt niille joille kelpaa vähän retrompikin tai massatuotetumpi tavara sekä niille jotka käyttävät tavaransa korjauskelvottomaan kuntoon tai kierrättävät ne ainakin kertaalleen kotosalla. Joko teiltä löytyy kierrätyskeskuksesta napattu lastulevykirjahylly? Ovatko arkiset astianne Teemaa, vai meneekö seassa muutama Kermansaven lautanen ja koristeleikattu jälkkärikulho? Oletteko shoppailleet liinavaatteiksi hyvälaatuista puuvillaa Stockmannilta vai mummolasta? Toivottavasti mummolasta, sillä vanhanajan lakanat ovat ihan toisenlaista tavaraa kuin tämän päivän huitulat. Ovatko luksusta designer-printit vai käsinvirkatut pitsit ja valkokirjonta. Käyttökelpoisen tavaran vieminen kierrätykseen on vasta puoli voittoa, oikeastaan vähemmänkin jos kierrätys ei vedä kaikkien tahtoessa samanaikaisesti eroon 80-luvun lasipöydistään, tuulipuvuistaan ja pirttikalustoistaan. Vanhan tavaran kierrätykseen vieminen on hyvä alku, mutta samalla on opittava uusi tapa hankkia tavaroita.

Se tapa on hankkia tarvitsemansa shoppailun sijasta vastaanottamalla ja persoonallisten tyylien arvonnousu yhdenmukaisten trendi-ilmiöiden sijaan. Tavaroita eestaas roudatessa on myös erinomainen hetki miettiä, mikä järki on ylipäätään ostella jotain "uutta ja kivaa" mille ei kuitenkaan ole todellista tarvetta tai edes halua sitoutua paria vuotta pidemmäksi ajaksi. Mikä järki on kuluttaa rahansa sellaiseen? Hetkellinen ilo ja piristys, tietenkin, mutta eikö niiden tunteiden tavoitteluun olisi löydettävissä parempiakin tapoja? Nyt kun ollaan herätty turhan roinan omistamisen järjettömyyteen, voitaisiin ehkä seuraavaksi miettiä nykymuotoisen ostoskäyttäytymisen järjettömyyttä.

Earth Hour 2017: Kynttiläillallisen aika!

Kohta kesäaika on täällä. Sitä ennen, tulevana lauantaina 25.3. on kuitenkin taas Earth Hour. Tällä kertaa teemana olisi maailman suurin kynttiläillallinen ympäristön ja ilmaston puolesta. Nyt on hyvä hetki kokeilla uusia kasvisreseptejä.

Itselläni pyörii mielessä seuraavanlainen menu simppeliä mutta maukasta vegaanista italialaista syötävää joka on helppo viimeistellä ja tarjoilla myös kynttilänvalossa. 


Patonkia tapenaden ja tomaattisalaatin kera

                        * * *

kantarellipastaa sisilialaiseen tapaan

                       * * *

sitruunasorbettia, soijapohjaista vaniljakastiketta


Söisitkö? Entä millaise Earth Hour-kynttiläillallisen itse toteuttaisit?

Järki ja moraali ovat tuomitsemisen kulttuurin ensimmäiset uhrit

Vaikka ihan vanhanaikainenkin kiusaaminen rehottaa yhä valtakunnassa, sen rinnalla kukoistaa myös tuomitsemisen ja yhdessäpaheksumisen kulttuuri. Tämä kulttuuri piiskaa kansalaisia niissä asioissa joihin lainsäätäjä ei ole nähnyt hyväksi puuttua. Koska se piiloutuu moraalisen erinomaisuuden ja yleisen hyvän puolustamisen kaapuun, siihen ei myöskään yritetä puuttua senkään vertaa kuin kiusaamiseen. Päin vastoin: harva se päivä mediasta löytyy tuomitsevia ulostuloja ihmisiltä joiden koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella luulisi tietävän paremmin. Usein he saavat vielä kiitosta suoraselkäisyydestään ja siitä että "uskaltavat sanoa suoraan". Pahoinvoinnin levittämisestä on jaossa runsaasti sosiaalisia palkintoja.

Suorittamalla tehokkaasti oikeinelämisen -mikä toki vaatii sellaisia resursseja ja onnenkantamoisia joita kaikilla ei ole- voi välttyä tulemasta tuomituksi B-luokan kansalaiseksi. Iloa hyvästä suorituksesta ei sittenkään ole luvassa. Koska tuomitsemisen kulttuuri on pohjimmiltaan vain koulukiusausta uusissa pukimissa, aina täytyy olla varpaillaan sillä ne jotka tahtovat kiusata kyllä vaikka keksivät toisista vikoja jos niitä ei muuten ala löytyä. Tämän kaikki toki tietävät sisimmässään. Silti moni valitsee suorittamisen ja energian kuluttamisen elämän kulissien kiillotteluun, ei siksi että sieltä löytyisi onni vaan siitä että kiusaajat ovat tunnetusti häijyjä tyyppejä joiden vastustaminen vaatii urheutta. Sille joka pelkää, laiha sopu näyttää paremmalta vaihtoehdolta kuin vapaus elää elämäänsä kuten parhaaksi näkee, armollisena sekä itselle että muille.

Arkisen tuomitsemisen kulttuuri eroaa kiusaamisesta vain siltä osin ettei kohdetta yksilöidä suoraan. Itse joutuu päättelemään, keihin läsnäolijoihin viitataan kun tuomitaan työttömät, itseaiheutettuja kansantauteja potevat, tyylittömät, huonot vanhemmat, uusavuttomat, elämäntavoiltaan lepsut, väärinajattelijat,väärinauttajat, väärinsyöjät, vääräuskoiset ja vääränväriset. Ketään ei tarvitse osoittaa sormella, ei tarvitse edes kysellä kenenkään moraalisista puutteista. Jo yleisellä tasolla tuomitseminen sosiaalisessa tilanteessa riittää jakamaan väen kunnollisiin ja heidän alapuolellaan oleviin kunnottomiin. Ihmisen riittää painamaan alas yllättävän tehokkaasti jo pelkkä hiljainen tieto siitä että jos Tuo tietäisi millainen olen, hän halveksisi minua.
Jaon kunnollisiin ja kunnottomiin saa suorittaa se joka keksii ryhtyä arvostelemaan. Tämä kekseliäisyys palkitaan vapaalipulla moraalisen tunkion huipulle. Kun sosiaalinen arvojärjestys on kertaalleen selvitetty, ei ole myöskään enää mitään syytä ryhtyä keskustelemaan muista maailmaa piinaavista moraalisista ongelmista, etenkään niistä joista puhuminen saattaisi tuntua kiusalliselta hänelle joka on juuri todistanut moraalisen erinomaisuutensa paheksumalla reippaammin kuin kukaan muu.

Koska tuomitsija on hyvä ihminen, hän ei suinkaan kiusaa, ihan muuten vaan hänellä on varmaa tietoa siitä että jokainen uusavuton on typerys, jokainen lihava laiska sipsinmussuttaja, jokainen uskovainen kiihkoilija, jokainen työtön laiska sosiaalipummi. Ei tuomitsija suinkaan paheksu kenenkään ulkonäköä, yhteiskuntaluokkaa tai elämän vastoinkäymisiä, sehän olisi ilkeää. Asia vain on niin että pintapuoliset seikat ja arkiset sattumukset kertovat suuria totuuksia ihmisten moraalisista puutteista. Ja moraaliset puutteet ovat asioita joita saa kritisoida, tekeväthän niin jopa ammattieetikot. Tuomitsijan mielessä havaittuun paheksuttavaan ominaisuuteen on olemassa vain yksi mahdollinen syy, nimittäin moraalinen kehnous, ja siitä pelastaa vain parannuksen tekeminen ryhdistäytymällä. Yhteiskuntatieteellinen tutkimus tosin osaa kertoa, että maku on niin vahvasti yhteiskuntaluokkasidonnainen asia että tuomitessamme toisten huonoa makua tuomitsemme lähinnä heidän yhteiskuntaluokkaansa ja että sosiaaliset ongelmat ovat nimenomaan sosiaalisia ongelmia eivätkä yksilön paheita siitä syystä että niiden juuret ovat olennaisilta osin yhteiskunnan rakenteissa. Lääketiede kertoo, että kansantaudit ovat kansantauteja pitkälti siksi että niihin voimakkaasti kontribuoivia tekijöitä on läsnä arkisessa ympäristössä ja kulttuurissa. Pelkkä terve järki kertoo, että vaikka 99% paheelliselta näyttävistä ihmisistä olisi vain ryhdistäytymistä vailla olevia paheellisia ihmisiä, kuka tahansa yksittäinen vastaantulija voi olla juuri se henkilö jonka tilanne on sen verran monimutkainen että yksioikoinen tuomitseminen kertoo vain tuomitsijan järjen puutteista.

Usein tuomitsija perustelee häijyyttään perimmäisellä hyväntahtoisuudellaan. Ei hän ilkeä ole,vaan ainoastaan huolissaan veronmaksajista, kansanterveydestä, katukuvasta ja siitä mitä hienot Ulkomaalaisetkin mahtavat ajatella. On ihan sivuseikka jos muiden alaspainaminen saa oman pienen elämän tuntumaan hetken aikaa hienommalta ja jos onnistuu kommunikoimaan kuulijoille minkä porukan yläpuolella itse tukevasti on. Nykymaailmassa kilpailu on kovaa joten oma erinomaisuus on parasta tehdä itse selväksi. On myös pelkkä onnekas sattuma että paras tapa ilmaista tätä huolta on juuri tuomitseminen ja ilkeily eikä jokin arkisempi ja rasittavampi toimintatapa kuten esimerkiksi tarjoutuminen kuuntelijaksi, avuksi ja tueksi sille ihmisryhmälle josta huolta kantaa.

Pahinta tuomitsen kulttuurissa ei kuitenkaan mielestäni ole edes sen lietsoma pahoinvointi. Sitäkin pahempaa on se, miten tehokkaasti tuomitsemisen kulttuuri pahentaa täsmälleen niitä ongelmia joihin se väittää yrittävänsä puuttua. Loppuhuipennukseksi sopii raflaava esimerkki. Jokainen kunnon ihminenhän tuomitsee jyrkästi pedofiilit, mitä väkivaltaisempien fantasioiden höystämänä, sen uskottavammin. Mitä tästä seuraa? Ei ainakaan se että pedofiliaan liittyvä rikollisuus olisi saatu kitkettyä valtakunnasta. Päin vastoin: kun pedofiiliset ajatuksetkin on demonisoitu, niitä kokevat eivät uskalla hakea apua eikä apua myöskään ole tarjolla kuin vasta vankilassa. Pedofiilit jotka haluaisivat välttyä rikosten tekemiseltä, saavat kamppailla halujensa kanssa miten parhaiten taitavat. Samalla vähäisistä yhteiskunnan resursseista riittää tukea ja apua on tarjolla paljon pienempiinkin mutta vähemmän ällöttäviin ongelmiin. Kaikkien osapuolten etu tietysti olisi jos pedofiilisia taipumuksia itsessään tunnistavat saisivat halunsa hallintaan ennen kuin yhdenkään lapsen tarvitsee kärsiä- mutta edes lasten etu ei näytä tässä asiassa ylittämään tuomitsemis- ja lynkkaushalua. Niin suuri on tarve päästä tuomitsemaan ja kuulumaan oikeamieliseen enemmistöön. Sama kuvio tietysti toistuu jotakuinkin kaikissa ongelmissa jotka tuomitaan: ryhdistäytymistä todennäköisemmin tuomitseminen johtaa todennäköisimmin ongelmien pahenemiseen, useamman mekanismin kautta. Uhma, häpeä ja pelko eristävät. Kun ongelmat nähdään yksilöiden ryhdistäytyisongelmina, apua ei haeta eikä sitä myöskään nähdä tarpeelliseksi tarjota. Kun asiaa pysähtyy miettimään, on jotakuinkin itsestään selvää ettei tuomittaviin elämänhallintaongelmiin ja paheisiin auta vaatiminen, tuomitseminen eikä sättiminen vaan ihmistä kunnioittava ja hänen tarpeistaan lähtevä tuki, pyydettäessä annettavat hyvät neuvot ja toisinaan ihan konkreettinenkin apu. 

Tuomitsemisen kulttuuri ei rehota siksi että yhteiskunta on niin rempallaan ja ihmiset niin kehnoja vaan siksi että halu olla häijy joutumatta vastuuseen häijysti käyttäytymisen seurauksista voittaa usein kaiken muun, niin järjen kuin moraalinkin. Seurauksista kärsii koko yhteiskunta, mutta kaikkein eniten tietysti se joka joutuu elämään häijyyttä synnyttävän pahoinvoinnin kanssa.

Missio: Naistenpäivä tarpeettomaksi

Sukupuolten tasa-arvo on vain yksi asia siinä pitkässä listassa itsestäänselvyyksiä joiden itsestäänselvyyttä olen alkanut viime vuosina epäilemään. Tänään, kansainvälisenä naistenpäivänä, naiset on nostettu esiin monin tavoin. Täydellisessä maailmassa naisilla ei olisi kuitenkaan yhtä omaa päivää, miehillä 364 päivää eikä muunsukupuolisten tarvitsisi tulla toimeen satunnaisilla karkauspäivillä. Olisi vain ihmisyyden, inhimillisyyden ja humanismin voiton päiviä.

Naisten kohtaamat seksistiset someraivon puuskat, ulkonäköpaineiden uudet ulottuvuudet, feminismin muuttuminen rumaksi sanaksi, sekä isänmaallisuuttaan toitottavan kansanosan estottomasti levittelemät seksuaaliväkivaltafantasiat ovat saaneet minut haistamaan ilmassa takapakin ensi tuoksahduksia.Hallituksen leikkauspolitiikan on arvioitu lyövän erityisesti naisia. Ja miksi ei olisi: sukupuolivaikutusten arviointia ei tehty ja toisin kuin edeltäjänsä, hallitus kuittasi tasa-arvokysymykset toteamalla että tasa-arvo on. Työelämän epätasa-arvon ilmentymistä riittää puhetta vuosikymmenestä toiseen, mutta tekoja ei vaan kuulu. Sama pätee myös esimerkiksi turvakotitilanteeseen joka on vuodesta toiseen tarpeeseen nähden täysin riittämätön. 

Kulttuuriset kummallisuudet eivät suinkaan rajoitu rajuihin yrityksiin vaientaa naisia somessa. Lasten vaatteet ja lelut on sukupuolitettu paljon tiukemmin kuin muistan omasta lapsuudestani. Maskuliinisuudella leikittelevät naiset ovat yhä hyväksytympiä kuin feminiinisyydellä leikittelevät miehet. Tämä kielii siitä että maskuliinisuus nähdään ylöspäin yrittämisenä mutta feminiinisyys koetaan alentavana. Teinityttöjen idoliksi leimattu artisti saa musiikkimaailmassa osakseen vähättelyä, jopa inhoa- ja samalla tulee lytätyksi teinityttöjen musiikkimaku. Eivätkä erityisen tyytyväisiltä vaikuta nekään teatterit ja kulttuuritapahtumat joita pitävät pystyssä sivistyneet keski-ikäiset naiset. Nelikymppiset ja sitä vanhemmat naiset ovat viihdeteollisuudessa jo vanhuksia joiden olisi syytä luopua sukupuolestaan ja haihtua hiljalleen tapetinjatkeeksi. Muoti- ja kehopoliisien uhriksi pääsevätkin naiset tasa-arvoisesti ilman ikärajaa, erityisesti kuitenkin ne naiset jotka kehtaavat esiintyä julkisuudessa. Oletteko edes kuulleet kehenkään mieheen viitattavan sanalla "julkisuustyrkky"? Jostakin syystä ulkonäössä havaitut puutteet ja seksuaalimoraalin vapaamielisyys ovat ylipäätään olevinaan erinomaisia keinoja mitätöidä naisen saavutukset millä tahansa alalla.

Jos nyt ei kuitenkaan kuopattaisi sitä feminismiä ihan vielä? Maailma ei ole tasa-arvon osalta valmis ennen kuin vuodessa on 365 ihmisyyden päivää, ja karkauspäivät päälle.

Saikkupäikky: Mielenterveyspuhetta

Omat ongelmani ovat tämänhetkisen käsityksen mukaan enemmän neurologisia kuin mielenterveysongelmia. Vaan psykiatrian poli on se osoite missä haasteitani aktiivisesti pähkäillään. Sen myötä olen pikkuisen herkistynyt sille miten mielenterveyspotilaista ja -ongelmista Suomessa puhutaan vuonna 2017.


Yleisessä kielenkäytössä mt-potilaaksi kutsutaan kaikkia jotka käyttäytyvät huonosti tai erikoisesti. Mielenterveysongelmaiseksi voidaan nimitellä sellaisiakin jotka ovat vain asioista eri mieltä. Hulluahan se on nähdä asiat toisin kuin Minä ne näen! Olen päässyt todistamaan sitäkin että on mietitty, mistä puolitutun voi tunnistaa mt-ongelmaiseksi (vastaus: ei yhtään mistään). Varmoiksi merkeiksi arvellaan jälleen kaikenlaisia yksilöllisyyden merkkejä, sekä tietysti sitä että vaikuttaa epämääräisen kipeältä tai stressaantuneelta. Erilaisuus on hulluuden esiaste, eikä tyhmyys voi koskaan tiivistyä joukossa. 

Toinen hyvä haukkumasana on avohoitopotilas. Avohoitopotilaitahan ovat käsittääkseni kaikki psykiatriset potilaat jotka eivät ole osastohoidossa (allekirjoittanut siis mukaan lukien). Me avohoitopotilaat olemmekin villiä sakkia: riehumme ja sekoilemme vuorokaudet ympäriinsä, paitsi silloin kun tukien huijaaminen työllistää. Yleisesti ottaen kaikki psykiatriset sairaudet vakavasta masennuksesta psykoottisuuteen kun paranisivat kovalla työnteolla ja siihen liittyvällä ryhdistäytymisellä. Jos tekee kovasti töitä, ei tietenkään ehdi riehua ja sekoilla. Keskustelun sävystä voisi niin ikään päätellä, että kaikki jotka eivät selviä yleisesti riittämättömäksi tiedetyllä terveyskeskuslääkärin määrämällä "SSRI-nappia naamaan ja viisi kertaa keskusteluapua"-reseptillä kuuluisivat suljetulle osastolle. Välimuotoja tai muita hoitomuotoja ylipäätään ei ole. Ja miten voisikaan olla kun psykiatrin määräämien lääkkeiden nauttiminen ohjeiden mukaan on tunnetusti varma konsti muuntaa hieman harmillinen varttihulluus pysyväksi raivohulluudeksi?

Pysähtyvätköhän nämä keittiöpsykologit koskaan miettimään puheidensa seurauksia? 

Mielenterveysongelmien stigmatisointi johtaa ensinnäkin siihen etteivät läheskään kaikki apua tarvitsevat uskalla hakea sitä, sen paremmin ammattilaisilta kuin läheisiltäänkään. Keittiöpsykologin logiikalla ihminen on terve niin kauan kun häntä ei sairaaksi todeta. Karmean kohtalon voi tietysti välttää sillä ettei hae apua siinä vaiheessa kun havaitsee ensimmäiset merkit arjen sakkaamisesta. Kun mielenterveyden häiriöt hävetään, vaietaan ja leimataan mahdollisimman tehokkaasti, ne lakkaavat olemasta. Vähän niin kuin homoseksuaalisuuden kriminalisointi johtaa sen katoamiseen. Pahimmassa tapauksessa päihteet koetaan sosiaalisesti hyväksyttävämmiksi ja terveellisemmiksi kuin lääkärin määrämät lääkkeet. Ongelmien piilottelu aiheuttaa stressiä ja pelkoa, siis hyvin epäterveellistä kuormitusta elämäntilanteessa jossa tarvittaisiin lempeyttä ja turvallisuudentunnetta. Tällaisista asenteista aiheutuvat kärsimykset voi jokainen mielessään kuvitella, mutta ne ovat tietysti vasta alkua. Miten mielenterveyskuntoutujat ja tavallisista (eli tilastojen valossa väestössä yleisistä) sairauksista kärsivät mutta hyvässä hoitotasapainossa olevat ja hyvin toimintakykyiset kansalaiset voivat tässä asenneilmastossa työllistyä, löytää ystäviä ja kumppaneita- sanalla sanoen palata normaaliin elämään silloin kun se olisi toimintakyvyn puolesta mahdollista? Milloin mielenterveysongelmainen edes on keittiöpsykologin mielestä parantunut? Tuskin silloin kuin hoitosuhde päättyy. Mistä sitä tietää, koska se uudestaan kilahtaa? Viisainta samantien syrjäyttää ihminen lopullisesti, viis kärsimyksestä ja hukatusta potentiaalista.

Taantumuksen aikoja kun eletään, mielenterveysongelmien demonisoinnilla on sekin tuhoisa seuraus, että se hämärtää kätevästi hyväksyttävän ja paheksuttavan käytöksen rajoja. Mieleltään sairas ihminenhän ei mahda oireilulleen -kuten perseilylle- mitään. Kun huono käytös selitetään kerkeästi oireeksi eikä valinnaksi josta ihminen on lähtökohtaisesti vastuussa, siihen ei siis tarvitse, voi, eikä ehkä kannatakaan puuttua jos ei ole mielenterveyden ammattilainen. Pahaaoloa on vain ymmärrettävä ja mietittävä, miten huonosti käyttäytyvän oloa voisi helpottaa sen sijaan että alettaisiin asettaa käytökselle jotain rajoja. Samalla tietysti onnistutaan vielä kertaalleen mustaamaan mielenterveyspotilaiden ylivoimaisen enemmistön mainetta. Useimmat ihmiset jotka hakevat apua ongelmiinsa, nimittäin hyötyvät hoidosta ja heidän ennusteensa on hyvä. Niin ikään ylivoimainen enemmistö mielenterveysongelmista kärsivistä on kunnollisia ihmisiä jotka ovat sekä motivoituneita että kykeneviä käyttäytymään hyvin. Demonisoinnilla tämä kunnollinen enemmistö häivytetään näkyvistä samalla kun vapautetaan vastuusta sananvapauden väärinkäyttäjiä ja kaikenkarvaisia kiusaajia. Tehokasta, tavallaan. Harmi vain, että tehokkuus taantumuksellisuudessa johtaa vain nopeampaan pohjalle vajoamiseen.

Ei haukkoja

Maaliskuu lähestyy, ja sen myötä lintulautakauden loppu. Rouva Varpushaukasta ei ole näkynyt koko talvena vilaustakaan. Se johtuu tietysti siitä ettei sille löydy ruokintapaikaltamme kunnollisia tarjoiluja. Ennen kuin Rouva Varpushaukan näkemistä voi toivoa, pitää täyden palvelun lintulaudalta löytyä myös petoeläimen ruokaa. Meidän Rouva on ollut erityisen perso pulupaisteille. Niitä onkin yleensä ollut saatavilla yllin kyllin. Vaan ei tänä vuonna, tänä vuonna siellä ei ole näkynyt kuin muutaman kerran 5-10 pulun mitätön porukka.


Puluparvihan on ruokintapaikalla todella ärsyttävä ilmestys. Pulut pomppivat peltikatolla. Ne kakkivat. Ne valtaavat lintulaudan isona parvena joka pelottaa monia pienempiä lintuja. Kyllähän pulut tietysti lehahtavat karkuun pienintäkin epäilyttävää merkkiä siinä missä kaikki muutkin, mutta yleensä ne tekevät vain pienen kierroksen ennen kuin palaavat ja karkoittavat lintulaudalta taas ne pikkulinnut jotka ovat ehtineet sinne evästä hakemaan. Eikä niitä karkoita mikään, paitsi Rouva Varpushaukka siinä vaiheessa kun pihamaa alkaa olla huolella koristeltu höyhenkasoilla ja veriläiskillä. Johan tässä menikin monta helmi-maaliskuunvaihdetta joiden suuri ilonaiheeni oli se että meillä ei ravaa vieraita kovin tiheästi. Tässä vaiheessa vuotta pihamaa kun on yleensä näyttänyt vähän hirveältä. Rouva Varpushaukka taas, hän on näyttänyt komealta ja julmalta linnulta ja tuonut tullessaan sen tunteen että kaiken muun hyvän lisäksi olemme päässeet havainnoimaan ehjää ravintoketjua.

Vielä satakunta vuotta sitten ravintoketjuista ei niin ymmärretty. Petoeläimiä pidettiin pahiksina jotka söivät söpöjä kasvissyöjiä ja sitä paitsi häiritsivät ihmisten metsästysharrastuksia. Vielä tänäkin päivänä petoja vainotaan kaikessa hiljaisuudessa, mutta kansan enemmistölle on sentään valjennut kantapään kautta että myös petoeläimillä on paikkansa maailmassa ja roolinsa ekologisen tasapainon säilyttämisessä. Ne eivät ole vain lajeja jotka keekoilevat ravintoketjun huipulla vaan olentoja jotka tekevät oman osansa luonnon tasapainon eteen. Kasvinsyöjätkin voivat aiheuttaa ympäristölle suurta tuhoa jos mikään ei hillitse niiden lisääntymistä joka on virittynyt tasolle jossa laji selviää huolimatta siitä että pedot harventavat päälukua. Lisäksi monet pedot tekevät myös puhtaanapitohommia, ovathan ne usein valmiita syömään myös valmiiksi kuolleita saaliita. Petoeläinten kantojen kokoa puolestaan säätelee saaliseläinten määrä. Kun saaliseläinten kannanvaihteluihin lisätään ihmisen petoja kohtaan tuntema epäluulo ja vihamielisyys, ollaan siinä tilanteessa että monet petomme ovat hätää kärsimässä. Varpushaukalla menee onneksi kohtuullisen hyvin- mahdollisesti siksi että se saalistaa sellaisia eläimiä joiden hyödyntäminen ei ihmistä paljon kiinnosta. Ja merikotkakanta on saatu kovalla suojelutyöllä pelastettua sukupuuton partaalta. Nämä ovat valopilkahduksia, mutta sellaisia valonpilkahduksia jotka nähdessään muistaa aina ettei läheskään kaikilla petolajeilla mene niin hyvin.

Onko siis ihme jos piha kaikessa siisteydessään tuntuu pikkuisen epätäydelliseltä ilman Rouva Varpushaukkaa? Pikkulintuja saalistavalle Herra Varpushaukalle tarjoilua tietysti olisi, mutta epäilemme että se on tullut näille maille pikemminkin naisen kuin ruuan perässä. Mistä tietysti seuraa se, että toivomme minkäännäköisten haukkojen näkemisestä tänä talvena alkavat olla mennyttä. Sitä emme kuitenkaan ole vielä ihan valmiit myöntämään, että lintulautatalven menestyksellisyys olisi millään tavalla riippuvainen harventamisen tarpeessa olevan puluparven viihtymisestä maisemissa.

posted under , | 2 Comments

Saikkupäikky: nelikymppisiä

Alkaisinkohan olla jo toipunut viime viikosta ja nelikymppisten juhlinnasta? Jotain virtaa on ainakin lisää tullut kun olen jaksanut taas kuntoillakin ja kaikkea. Ehkä syynä on herkullinen synttärikakku (jonka toki sain itse leipoa), kauniit synttärikukat tai suosikkibändini Arkonan keikalta saatu sähköjänisenergia-annos. Bändi nimittäin otti ja teki ensikeikkansa Suomessa juuri synttäriviikolla. Ja niin sai alkava vuosikymmen iloisen alun huolimatta siitä että kemujen järjestäminen ei nyt onnistunutkaan. Keikkaretki Helsinkiin toki jännitti etukäteen kun viime aikoina en ole tahtonut tulla toimeen metelin enkä väentungoksen kanssa. Pienellä suunnittelulla ja sumplimisella kaikki sujui kuitenkin mallikkaasti ja pääsimme nauttimaan vauhdikkaista karkeloista. Onnistunut synttäriviikko on toivottavasti onnistuneen vuosikymmenen etiäinen.

Hoitokäynneillä on taas onnistuttu sulkemaan yksi mahdollinen diagnoosi pois ja olemme taas "toivottavasti ne sitten siellä Helsingissä tietävät"- vaiheessa. Sitä ennen ehdimme rakennella selviytymisstrategioita arkisiin haasteisiin ja pohtia sitä miten tässä tilanteessa on järkevää elää ja elämästä ajatella. Vireyden ja vuorokausirytmin tukipilareina ovat edelleen lääkkeet ja hyvä tuuri. Uusia lääkekokeiluja ei ole toistaiseksi suunnitteilla joten vuorokausirytmin ja päivävireyden tukeminen on toistaiseksi lääkkeiden ainoa tehtävä. Ei sillä että se olisi mikään pikkujuttu.

Lähestyvän kevään myötä tehtävät lisääntyvät. Omenapuiden leikkausaika on jo ovella. Pieni kirjoitusprojektikin on työn alla. Myös perheen uudet bisnekset ovat vaatineet hieman aikaani. Ilmassa on myös uuden remonttipojektin tuntua (siitä lisää vähän myöhemmin), ja tässä vaiheessa siihen liittyvät tehtävät ovat vielä minun heiniäni. Ja kuntavaalit, nekin tietysti lähestyvät ja niidenkin tiimoilta puuhaa riittää minullekin vaikka kuinka olen päättänyt ottaa tämän kierroksen "politiikka on mun harrastus, ei työ"-asenteella. Kaikenlaista puuhaa siis on ilmaantunut täyttämään viikon rajallisia virkeitä tunteja ja kortilla olevaa ajattelukapasiteettia. En kuitenkaan valita, pelkkä sairastelu ilman mielekästä tekemistä olisi kovin onnetonta menoa. Kun puuhaa ja virikettä ja kun saa asioita aikaiseksi rajoitteiden puitteissa ja niistä huolimatta, olo on heti paljon parempi. Bloggaaminen näyttäisi mahtuvan kuvioihin vähän vaihtelevasti. Sellaista on elämä nyt.

posted under , | 2 Comments

Ystävänpäivänä: ystävyydestä itsensä kanssa

Jokaisella meistä on sosiaalisen elämän vilkkauden tasosta riippumatta, tai ainakin voisi ja pitäisi olla yksi huippuystävä: Minä Itte. Vietti ystävänpäivää yksin, kaksin tai isommalla porukalla, tai vaikka sitä ei kiireeltä ehtisi viettää mitenkään, Minä Itte on vain ajatuksen päässä milloin vain. 


Ystävyyden rakentaminen itsensä kanssa on tärkeää ensinnäkin siksi että Minä Itte on maailman ainoa tyyppi jonka kanssa on sataprosenttisen varmasti jumissa lopun ikäänsä. Se asia ei muutu vaikka häntä inhoaisi miten, joten eikö olekin viisaampaa yrittää tehdä olo mahdollisimman mukavaksi? Minä Itte kulkee mukana kaikkien vastoinkäymisten läpi ja ymmärtää nekin huonot vitsit jotka eivät naurata ketään toista. Hän ottaa tarpeen tullen vastaan valtavan kasan sättiä, mutta karkuun hän ei lähde vaikka miten masentaisi, vaan on aina valmis yrittämään uudestaan heti kun itseinhon puuska vähän hellittää. Lisäksi häntä on yllättävän helppo ilahduttaa, ja hän vastaa ystävyyden osoituksiin voimalla vähän paremmin. Mikä parasta, hän on maailman ainoa ihminen jonka todella voi järkevästi odottaa kehittyvän parempaan suuntaan jos häntä yrittää sitkeästi muuttaa. Lisäksi ystävyyttä itsensä kanssa voi vaalia milloin tahansa. Lämmin ajatus on nopeampi kuin ruuhkabussissa näpytelty viesti. Aina se menee perille, aina se huomataan, aina se ilahduttaa.

Ja ollaanpa rehellisiä: vaikka vaatimattomuus on kulttuurissamme hyve ja vaikka olisimme miten täynnä vikoja, mokia ja huonoja puolia, tarvitsee pysähtyä vain hetkeksi miettimään löytääkseen myös hyviä puolia. Kun ne saavat välillä huomiota, kannustusta ja itsearvostusta osakseen, ne kasvavat ja rakentavat vahvaa itsetuntoa. Sellaista joka voi hyväksyä myös ne itsessä olevat ongelmakohdat ja voi rauhallisin, luottavaisin mielin tehdä töitä niiden korjaamiseksi. Sellaista jota häijyinkään ulkopuolelta tuleva kritiikki ei pysty murskaamaan koska mielen pohjalle on rakentunut luottamus siitä ettei karmeinkaan moka ole koko totuus Minusta. Ystävänpäivän ilta on hyvä vaan ei ainoa aika jona kannattaa iloita hetki niistä hyvistä puolista joita Minussa Ittessäni on. Muut voivat nähdä minussa sellaista hyvää mitä itse en näe, mutta samalla tavalla minussa voi olla myös paljon sellaista hyvää mikä ei aina arjessa ulospäin loista. Kuka sen hyvän huomioi, jos en Minä Itte?

Mutta eikö näin ajatteleminen ole kauhean omahyväistä ja itserakasta, pöyhkeää suorastaan? Ei, sillä terve ystävyys itsensä kanssa ei ole muilta pois. Aito rakkaus ei jakamisesta vähene, pikemmin asia on päinvastoin.Pitääkseen itsestään ei tarvitse verrata itseään keneenkään toiseen ja miettiä kumpi on parempi. Sitä paitsi, eivätkö omahyväisyys ja pöyhkeys olekin usein asenteita joilla peitellään epävarmuutta ja heikkoa omanarvontuntoa? Koska ystävät ovat toisilleen sekä rehellisiä että kilttejä, ystävyys itsensä kanssa on pikemminkin suoja montaa pahetta vastaan. 

Tiedätkö, mitä sinulle kuuluu? Koska viimeksi ilahdutit itseäsi? Millainen elämänkumppani Minä Itte sinulle on?

posted under , | 3 Comments

Mitvit-hetki vaalikoneen ääressä

Kuten tiedätte, blogi etenee vähän kevyemmällä vaihteella koska minulle on juuri nyt hyvin epäterveellistä stressata tai rasittaa itseäni maailman suurilla murheilla. Yleisesti ottaen olen pärjännyt tämän haasteen kanssa aika hyvin (etenkin maailmantilanne huomioon ottaen). Ketutuskohtauksen uhatessa olen tunnollisesti ajatellut tovin viisaita ajatuksia itsensä huolehtimisen tärkeydestä ja viisaudesta etenkin tällä henkilökohtaisten ongelmien tasolla. Tänään vastaani kuitenkin tuli aivan ylivoimainen kiusaus, aihe josta vain en voi olla postaamatta.

Kuntavaalit lähestyvät, ja minäkin olen taas listantäytteenä (jos on puolueosaston ja koko Uudenmaan piirin varapuheenjohtaja, on parasta näyttää esimerkkiä riippumatta todellisesta suorituskyvystä). Olen päättänyt että noin yleisesti ottaen en montaa tikkua näiden vaalien takia ristiin pistä, mutta vaalikoneet kuitenkin täytän huolellisesti. Tässä puuhassa vastaan tuli kaksikin kertaa seuraava kysymys, vähän vaihtelevin sanamuodoin esitettynä: Tuleeko kunnan tarjota välttämättömimmät peruspalvelut myös laittomasti kunnassa oleskeleville ulkomaalaisille?

Mitä. Aktuaalista. Vittua?

Kysytäänkö vaalikoneessa vuonna 2017 ihan tosissaan, kuuluvatko ihmisoikeudet (juuri ne joiden kunnioittamiseen Suomi on sitoutunut sekä kansainvälisesti että perustuslain tasolla) alkaen oikeudesta elämään todella ihan kaikille vastaantullijoille? Olisiko jotenkin oikein tai ainakin eettisesti ymmärrettävää jättää jotkut heitteille maassaoloperusteen nojalla? Voiko kunta kieltää, tai voisiko jotenkin ajatella että sillä olisi peräti moraalinen velvollisuus kieltää välttämätön sairaanhoito, yösija talvipakkasella tai edes ravinto ihmisolennoilta jotka eivät täytä tiettyjä kriteereitä? Saammeko luopua inhimillisyydestä sillä perusteella että valtio (jonka maahanmuuttopolitiikan eettisestä tasosta minulla olisi muutenkin jokunen valittu sana sanottavana) ei ole onnistunut käännyttämään ihmisiä maasta? Saanko minä syyllistyä tekoon jota on tavattu kutsua rikoslaissa heitteillejätöksi sillä perusteella ettei valtio ole suoriutunut velvollisuuksistaan? Ei kai siitä nyt mitään pahaa seuraa jos täällä hylätään yleisen ihmisarvon idea ja sen mukana inhimillisyys sillä perusteella että säästämme siten muutaman euron (joita tarvitaankin kipeästi esimerkiksi asehankintoihin ja Nalle Wahlroosin maataloustukiin)? Jep, juuri sitä siinä taidettiin kysyä.

Mitä. Aktuaalista. Vittua?

En yhtään epäile etteikö meiltä löydy näinä päivinä paljonkin kansalaisia joiden mielestä raatojen palauttaminen katukuvaan on erinomainen idea eivätkä vääränväriset, vääräuskoiset tai väärinajattelijat ole alunpitäenkään olleet varsinaisesti ihmisiä, eli moraalisesti merkityksellisiä olioita. Maahanmuuttotrollien puheissa he ovat olleet jo kauan lähinnä toinen toistaan villimpien väkivaltafantasioiden kohteita. Se minua tässä eniten kammottaa, että vaalikoneiden tekijät joiden voisi kuvitella tuntevan edes länsimaisen sivistyksen alkeet, saavat päähänsä kysyä asiaa wannabe-kuntapäättäjiltä. Mistä lähtien ihmisten oikeus elämään on ollut mielipidekysymys johon voi olla olemassa monia ihan kelvollisia vastauksia? Mistä lähtien kuntapoliitikoilla on ollut moraalinen -tai edes laillinen- oikeus siunata ihmisten hengenvaaraan asettaminen olosuhteissa jotka ovat seurausta kansainvälisen politiikan vaikeuksista? Mistä lähtien meillä on ollut muita harkinnan ja keskustelun arvoisia vaihtoehtoja kuin tehdä voitavamme inhimillisyyden eteen, ymmärtäen että se on ainoa tapa ylläpitää omaa inhimillistä arvokkuuttamme? 

Oikea vastaus: ei niin sitten mistään lähtien, ja tämän asian kyseenalaistaminen julkisessa keskustelussa on vahva vihje siitä että puheeni keskiaikapäivistä ovat edustaneet reipasta unelmahöttöä. Tätä menoa ei kestä pitkään ennen kuin herra Hammurabikin alkaa jälleen näyttää jälleen suurelta moraalisen edistyksen airueelta -jollainen hän toki olikin. Omana aikanaan, muinaisessa Babyloniassa. Täällä vuonna 2017 asian pitäisi kuitenkin olla sillä lailla että kansalaisten tehtävä on jättää kansainvälisten poliittisten kiemuroiden selvittely valtiotasolla ja huolehtia inhimillisyyden ja muiden länsimaisten perusarvojen säilymisestä omassa vaikutuspiirissään. Ratakiskosta väännettynä: jos näen jonkun homo sapiens-lajin edustajan kärsivän hätää ja hänen auttamisensa on millään tavalla, vaikka sitten vaivalla ja kalliilla hinnalla, mahdollisuuksien rajoissa, apua on annettava. Eikä edes pääasiassa siksi että "maahantunkeutujallakin" on oikeus elää, eikä siksi että se on ylevää, vaan siksi että säilyttäisimme itsessämme sen mikä ihmisyydessä on hyvää ja säilyttämisen arvoista. Jos vaarannamme toisen ihmisen elämän ja terveyden puuttuvien tai vääränlaisten papereiden varjolla, hän saattaa jopa kuolla, mutta itsellemme käy sitäkin huonommin: joudumme elämään itsemme, oman hirviömäisyytemme ja kaiken siitä seuraavan pahan kanssa mahdollisesti hyvinkin pitkään. Yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon kääntöpuolella ei ole suomalaisten etu vaan päinvastoin sen tuho mikä sivistysvaltiossa ja sitä ylläpitävässä kansassa on arvokasta.

Saikkupäikky: ajanhallinnasta, saikkuversio

Jos saikulla olen jotakin oppinut niin sen ettei kiireiseen elämään välttämättä vaadita pitkää tehtävälistaa. Jotakuinkin samaan lopputulokseen päästään vähentämällä vuorokaudesta tunteja. Ripaus kiireiseen elämään kuuluvaa lievän kaoottisuuden ja orastavan riittämättömyyden tunnetta saadaan mukaan kun nipistellään tunteja hieman epätasaisesti ja sattumanvaraisesti. Esimerkiksi, kuluneella viikolla minulla oli kolme Tärkeää Menoa joista kaksi sijoittui peräkkäisille päiville. Paljon muuta ei siis viikkoon mahtunutkaan. Jälkimmäinen peräkkäisistä menoista oli ihan pienenpieni, mutta kun palautumisajasta oli siis nipistetty, sekin oli liikaa. Maksu perittiin joutuisasti pitkien ja lukuisten ekstrapäikkärien muodossa. 


Koska houkuttelevia menoja (jotka kaikki siis ovat pieniä tehtäviä) riittäisi aina, olen joutunut kehittämään ajanhallintataitojani ja opetellut sanomaan reippaasti EI kaikille (okei, melkein kaikille) menoille jotka eivät selviydy viikon top kakkoseen. Ajanhallinnasta onkin puhuttu paljon terapiassa, ja syystä. Huolellisesti aikataulutettuna kolme pientä menoa mahtuu viikko-ohjelmaani juuri ja juuri, mutta elämän yllätyksellisyys huomioon ottaen on aina parempi jos menoja on vain kaksi. Silloin jokin normaaliarkeen mahtuva yllätyksellinen tilanne ei ehkä kohdalle osuessa sekoita koko pakkaa. 
Nämäkin menot täytyy tietysti suunnitella huolella jotta välttyisin liioilta aistiärsykkeiltä ja ihmisiltä. Niiden on myös pysyttävä tarpeeksi lyhyinä. Hyvää onneakin tarvitaan hieman jotta retkestä ulkomaailmaan suoriutuu kunnialla. Eikä selvästikään ole keksitty niin pientä itsenäistä pistäytymistä Ulkomaailmaan etteikö sen jälkeen pitäisi aikatauluttaa vähintään pari päivää palautumisaikaa. Onneksi kauppareissuja ja Puolisotreffejä ei lasketa, paitsi huonolla tuurilla. Ilman kunnollista ihmiskilpeä elämä olisikin vallan mahdotonta.

Välillä ajanhallinnassa on sattunut onnistumisiakin. Silloin virtaa riittää vaikka ylimääräiseen siivoamiseen, lenkillä käymiseen tai vuoden saippuoiden valmistamiseen (vain 4 kuukautta myöhässä, mutta kuitenkin). Näille rästi- ja bonustehtäville on tietysti mielessäni oma listansa, josta nappaan päällimmäisen puuhan aina tilaisuuden tullen. Aikaansaavuuden tunne on huikea.

Sellaista kuuluu saikulle: jonottajan aika kuluu hiljalleen ja ilman dramaattisia käänteitä. Rajoihin ja rajoitteisiin ei kannata päätään hakata (vaikka tietysti niin välillä teen, ihan koemielessä ja jottei haitallista välttelykäyttäytymistä pääse kehittymään). Parhaiten menee, kun keksii keinoja ujuttaa mahdollisimman paljon normaalia elämää niiden sisälle. 

Siitä olen kuitenkin tyytyväinen että ensi viikon osalta kalenteri on vaihteeksi tyhjänpuoleinen. Ehkä voin toivoa Maailmankaikkeudelta synttärilahjaksi oikein hyvää ja aikaansaavaa viikkoa?

posted under | 0 Comments

Pari hyvää linkkiä

Tänään on taas sellainen päikkärikeskeinen päivä. Onneksi minä voin huilia tarvittaessa, sillä yleisesti ottaen ahdistavan uutisvirran seassa on myös helmiä. Tässä niistä kaksi.

Ensimmäiseksi tukevampaa asiaa: Jenni Frilander on koonnut yhteen kirjoitukseen klassiset "miks just mun pitäis"-väninät ympäristökeskustelusta ja selittää ratakiskosta miksi juuri suomalaisten ekoteot ovat tärkeitä.

Courtney Carver puolestaan on koonnut Be More With Less-blogiinsa hyviä ajatuksia siitä miten säilyttää tasapaino itsestä huolehtimisen sekä tiedostavuuden ja järkevän aktiivisuuden välillä maailmassa joka näyttää menevän päivä päivältä hullumpaan suuntaan. 


posted under , | 2 Comments

Pihabongauksen tulokset 2017

Pihabongaus 2017 käynnistyi meillä vesisateessa. Vaikka sää oli harmaa ja ikävä, havaintoja kertyi yllättävän kivasti. Otos on taas aika hyvä kuva lintulaudan talvesta. Puluja ei ole jostain syystä tänä talvena näkynyt liikaa. Toisaalta ei harmita yhtään, toisaalta ihan pikkuisen sillä varpushaukka ei tänne jyvä- ja talitarjoilun perässä tule. Puuttumaan jäivät myös kaikki tikat, sekä harvinaisuudet että vakiovieraamme käpytikka. Satunnaisten lintujen edustamisen tehtävä lankesi pienelle kuusitiaiselle. Sitä ei ollakaan spotattu montaa kertaa meidän pihallamme, ja tälle talvelle havainto oli ensimmäinen. Erittäin hyvä ajoitus kuusitiaiselta siis!

Havaintosaldomme kokonaisuudessaan oli

pikkuvarpunen 11 kpl
talitiainen 6
sinitiainen 5
varis 2
naakka 7
mustarastas 1
harakka 2
keltasirkku 2
kesykyyhky 1 (!)
viherpeippo 2
kuusitiainen 1

yhteensä 11 lajia ja 40 yksilöä

Ihan hyvä tulos joka kuvastaa ihan hyvää lintulautatalvea. 

Jos ette ole vielä osallistuneet Pihabongaukseen, niin vielä on päivää jäljellä.

posted under | 2 Comments

Pihabongaus tänä viikonloppuna!

Nyt on kyllä muistutus pihabongauksesta niin viime tingassa kun voi. Vaikka meillä päin on niin harmaa ja vesisateinen päivä että päätimme suosiolla laskea Pientilan pikkuvarpuset ja valkoselkätikat vasta huomenna.

Laskekaa tekin, keitä näkyy lintulaudalla, kotipihalla tai lähipuistossa tunnin aikana! Tiede ja lintujensuojelu kiittävät, ja arvontapalkintojakin on taas luvassa. Kilpailuhan tämä ei ole, joten  nolla talitiaista on havaintona ihan yhtä arvokas kuin koko parvi nokkavarpusia. 

Lintuja, kakkuja, Koksun kuulumisia, eli talven tärkeät kuvat/ Winter's important photos: birds, cakes, Koksus

Muistilappu itselle: blogin kuvasaldoa on hyvä kammata sohvalla istuen. Ei sitten tarvitse tippua pyllylleen. Tämä kaveri näytti vähän käpytikalta, mutta tietokoneen ruudulta kuvia katsellessani tulin siihen tulokseen että ei juminkeko, nyt taisi mennä tämän lintulaudan harvinaisuuslista uusiksi. Kuvassa taitaa nimittäin olla herra valkoselkätikka! Viirut, tsek, vaaleanpunertava alaperä,tsek. Muut kuvat olivat huonompia kuin tämä, mutta niistä lintu näkyi vielä eri suunnista.

First, note to self: it's good to sort through contents of the camera while sitting. Then one doesn't have to hurt her butt dropping. We had thought that this woodpecker was our usual guest, the Great Spotted Woodpecker (Dendrocopos Major). Turns out, it is not. Behold, endangered White-backed Woodpecker  (Dendrocopos leucotos). Wintery birdwatching doesn't get much better than this. Other photos weren't as good quality as this one, but they showed the bird from other angles.


 photo DSCN0851_zpsw0zq6frb.jpg

Vertailun vuoksi: käpytikka, sekä herra että rouva vierailevat säännöllisesti talitangolla.

For comparison: our regular guest, Great Spotted Woodpecker. Both Mr. and Mrs. are regular guests.

 photo DSCN0951_zpsctvkxtmr.jpg


Pieni ihme pakkasjakson aikaan: liuta pikkuvarpusia nätisti rivissä varastorakennuksen seinällä. Tilanteen täytyy olla epätoivoinen kun sopu on tätä tasoa.

A small wonder during cold period: several of our European tree sparrows (Passer montanus) sitting amicably in a neat line. No fighting, very little screaming. They must be desperate.

 photo DSCN1145_zpsusuyipa6.jpg

Pikkuiset urpiaiset eivät ole säännöllisiä vieraita, joten kun sellainen näyttäytyy, se tietysti dokumentoidaan.

Tiny Common redpolls (Carduelis flammea) are not regular guests, so when we see one, we'll document the sighting promptly.

 photo DSCN1156_zps6nytgst7.jpg

Juhlakausikin oli, on siis ollut tilaisuus jatkaa kakkuharrastusta. Pidimme Islannin-matkaseurueen kanssa muisteluiltamat. Meidän perheen tehtäväksi tuli valmistaa autenttinen tulivuorikakku. Autenttisten tulivuorten tapaan kakusta tehtiin huolellisesti muhkurainen ja tuhkanvärinen. Kakkuprojekteissa perinteisesti tiskaus- ja siivousassistenttina toiminut Puoliso sai ylennyksen ja osallistui sekä tulivuoren suunnitteluun että toteutukseen eri vaiheissa. Tässä viimeistellään vuorta peittävää tuhkakerrosta.

Party season meant an opportunity to continue our cake baking hobby. Yes, our hobby, as DH has been promoted from dishwasher/cleaning assistant to assistant baker. Iceland-themed evening required an authentic volano cake. It was made authentically bumpy and covered in various shades of ash and tephra. Here newly promoted assistant baker is adding finishing touches to ash layer.

 photo DSCN1000_zpsrrd5bawu.jpg


Muhkurainen pinta on huolella suunniteltu, ja kuorrutteen alle kätkeytyy erilaisista karkeista tehtyjä muhkuroita sekä hiukan makeita vulkaanisia pommeja. Huomatkaa myös rinteillä seikkaileva pieni islanninlammaslauma!

Bumpy surface required careful planning, and sugarpaste covers different shapes of candy. There are also some sweet volcanic bombs and a small flock of Iceland sheep.

 photo DSCN1030_zpsxfw6mzg1.jpg

Sisäänsä tulivuori kätki suklaakakkua, vaniljatäytettä ja persikoita...sekä tietysti magmasäiliön joka oli tässä tapauksessa vuorattu sokerikreemillä ja täytetty karkeilla. Tästä kakusta oli paljon iloa kaikille, ehkä eniten kuitenkin tekijöille.

The cake contained chocolate cake, vanilla creme and peaches...and a magma chamber which was this time lined with sugar creme and filled with candy. Needless to say, this cake made everyone happy, but I think bakers enjoyed it most.

 photo DSCN1038_zpsjqkutoho.jpg

Uudenvuodenkekkereihinkin tarvittiin kakku. Punatulkkujen joulukakku näytti nätiltä ja oli (varsinkin tulivuorikakun jälkeen) helppo kuin mikä. Vanilja-puolukkainen maku oli ihan jees mutta ei tehnyt suurta vaikutusta. Alamme olla niin nirsoja... Taustalla näkyy toinen hittileivonnainen, sitruunalevy.

For New Years' Eve another cake was needed. This recipe looked pretty and was (especially after the volcano cake) easy. Vanilla-lingonberry taste was a bit ho-hum. We're getting very picky in here! 

 photo DSCN1105_zpsuwub9uyy.jpg


Mutta mitä kuuluu Koksulle? Ihan hyvää. Puolisolla oli useamman päivän työmatka, ja sellaisiin Koksu reagoi usein jänishulluudella (mikä on vähän rasittavaa). Tällä kertaa keksimme hämätä pupua esittelemällä sille uuden kaverin, ja sehän tepsi. Dinosaurus ja kani ystävystyivät heti: dinon alle voi työntää pään jos kaipaa hellyyttä, ja se vastaanottaa myös pupunsuukkoja.
"Pitää olla avarakatseinen.", Koksu kommentoi. "Ystävän kanssa tulee erimielisyyksiäkin paljon vähemmän jos ystävä ei ole ihan elävä." Jäniseläimen logiikkaa, aina pätevää.

But how is little Koksu doing? Quite well. DH had a several days' long work trip, and Koksu's reaction to such things is often rabbit craziness (which is a bit tedious...) This time we had the brilliant idea to distract the rabbit by introducing him a new friend. It worked splendidly. Plush dinosaur and rabbit befriended right away. If rabbit wants cuddling, he can put his head under the dinosaur, and the dinosaur also gladly accepts bunny kisses. "One should be open-minded when making new friends", Koksu commented. "It's super easy to get along with a friend who isn't quite alive." Harebrained logic, always right in its own way.

 photo DSCN1059_zpsolv2uoqc.jpg

Joululahjaksi Koksu sai kuitenkin vähän tavallisemman kaninvirikkeen. Uutta kanikonttoriksi sopivaa banaaninlehtikoria ei ole vieläkään löytynyt...

For Christmas Koksu received more ordinary entertainment. We still haven't managed to find a new banana leaf basket he could turn into a new office...

 photo DSCN1072_zpsyem3wr2p.jpg

Kysy Mitä Vain, osa 7: Lapsista, perheistä ja koko maailmasta

Kysy mitä vain-karnevaaleissa on käsitelty tähän mennessä jo vaikka mitä. Jäljellä on enää yksi setti kysymyksiä.

Aamun uutisia varovasti vilkuillessa minulle tuli harvinaisen terve olo. Päässäni on jotakin vialla, mutta sentään en osallistu tähän eksponentiaalista vauhtia kiihtyvään rimanalituskisaan ja Suurin Sekopää-tittelin metsästykseen josta näyttää tulleen globaali muoti-ilmiö. Haravoidessani tähän viimeiseen Kysy Mitä Vain-postaukseen jääneitä kysymyksiä piristyin entisestään. Viimeiseksi jäivät tällä kertaa lapsipoliittiset kysymykset jotka ovat vähän vaikeita ihmiselle jonka omassa elämässä lapsia ei ole juurikaan näkynyt sen jälkeen kun itse aikuistuin. Olen kuitenkin otettu siitä että olette halunneet näistäkin asioista kysyä ja vastaan taas parhaani mukaan! Juuri tänä vuonna karnevaali on hyvä päättää perheen, lasten ja lasten tulevaisuuden miettimiseen. 

Schrödingerin kissa kysyi:

Kuka hyötyy siitä, että ehkäisyyn ja aborttiin jyrkän kielteisesti suhtautuvissa maissa syntyy surkeisiin oloihin paljon lapsia, joiden vanhemmilla ei ole keinoja huolehtia heistä? Kun puhutaan elämän kunnioittamisesta, pitäisikö tuottaa mahdollisimman monta elämää vai mahdollisimman laadukasta elämää?

Liikakansoituksesta ja kurjuudesta ei hyödy kukaan. Näitä ongelmia ei tosin tarvitse mielestäni lähteä etsimään edes takapajuisilta kaukomailta vaan kotimaisiakin esimerkkejä järkevän perhesuunnittelun vastaisista asenteista löytyy kyllä. Ilmiö on tietysti mittakaavaltaan pienempi, mutta toisaalta köyhänkin suomalaisen kulutustaso vastaa useamman intialaisen tai afrikkalaisen kulutustasoa joten ero ongelman vakavuudessa on pienempi kuin miltä ehkä äkkiseltään näyttää. 

Valta kuitenkin asuu rakenteissa ja hierarkioissa, ja yhteiskunnallisen tai uskonnollisen järjestelmän muutos tarkoittaa usein myös muutoksia vallanpitäjissä jotka ovat nousseet valtaan vakiintuneessa järjestelmässä. Vaikka kurjuus ei ole yhdenkään yhteisön edun mukaista, sitä tuottavan järjestemän olemassaolon puolustaminen voi hyvinkin olla valtaapitävien yksilöiden henkilökohtaisten lyhytnäköisten etujen mukaista. Se on enemmän kuin riittävästi pienisieluiselle ihmiselle joka rakastaa henkilökohtaista valtaa ja menestystä yli kaiken.

Kun puhutaan elämän kunnioittamisesta, valitsen laadukkaan elämän. Siihen sisältyy myös ympäristönäkökulma. Mielestäni ihmislajilla ei ole moraalista oikeutta lisääntyä yli ympäristön kantokyvyn. Hallitsematon väestönkasvu on monien planeettaamme uhkaavien kriisien taustalla, ja tilannetta vain hankaloittaa se että jopa ympäristöväki näyttää usein haluavan puuttua siihen kaikilla paitsi suorilla tavoilla huolimatta siitä että meillä on useita inhimillisiä keinoja puuttua. Ei tarvitse alkaa natsiksi eikä totalitaristiksi. Ehkäisyvalistus, lapsivapaan elämän kulttuurisen hyväksyttävyyden lisääminen, tehokkaiden ehkäisykeinojen saattaminen kaikkien halukkaiden ulottuville sekä avoin (vaikka yksilöitä syyllistämätön) puhe lasten hankkimisen ympäristövaikutuksista ovat näitä keinoja. Etenkin takapajuisissa maista joihin kysymys viittasi, listaan voi lisätä vielä naisten koulutuksen ja sukupuolten tasa-arvon edistämisen.

Lopuksi pitää tietysti sanoa, että lisääntymisestä ei saa tehdä hyväosaisten yksinoikeutta eikä sitä saa kieltää yhdeltäkään kansanosalta (kieltämiseksi lasketaan myös "vääränlaisten" lisääntyjien paheksuminen). Vaikka yleisellä tasolla ongelmien periytyvyydestä voidaan puhua, konkreettiset yksittäiset lapset eivät ole vanhempiensa eivätkä heidän kohtaloidensa pikku kopioita. Niin sanotuista hyvistä perheistä (mikä jostain syystä viittaa usein lähinnä perheen elintasoon) voi tulla mätämunia, eikä kurjaan kasvuympäristöön syntyminen pilaa peruuttamattomasti kenenkään elämää. Se että lapsia syntyy kurjuuteen on siis vakava yhteiskunnallinen ongelma, mutta yhdestäkään syntyneestä lapsesta ei ole oikein sanoa ettei hänen olisi pitänyt syntyä.


Onko syytä huolestua suomalaisten koululaisten oppimistulosten heikentymisestä? Mitä sille pitäisi tehdä? Tarvitaanko lisää (itse)kuria vai pelillistämistä ja avoimia oppimisympäristöjä?

Ilman muuta on syytä huolestua. En kuitenkaan usko että vika on paikallistettavissa koulumaailmaan ja pedagogisiin valintoihin vaan asiaan vaikuttaa koko lasten kasvuympäristö ja viime kädessä koko yhteiskunta. Tällöin myöskään ongelman ratkaisemisesta ei pidä vastuuttaa pelkästään opetussektoria.

Näin sivustakatsojana minusta näyttää siltä että tämän päivän lapsilta saattaa puuttua rauhaa, turvallisuutta ja todellisuuskontakteja. Oppimisen ilon -joka on paras motivaattori- löytäminen vaatii annoksen rauhaa: tilaa ja aikaa ihmetellä, kysellä, kokeilla ja harjoitella, muuntaa faktoidit ymmärrykseksi. Oppiminen on määritelmällisesti kokeilua ja syvällisiäkin muutoksia ajattelussa ja ymmärryksessä, joten jatkuvien ympäristön muutosten, hallitsemattoman informaatio- ja ärsykemassan ja tunnepitoisen viestinnän maailmassa näyttäisi olevan uhattuna se turvallinen ja rauhallinen henkinen tila missä tämä sisäinen muutos voi tapahtua. Turvallisuuden tunne on tärkeä siksikin, että oppiminen merkitsee aina uudelle altistumista, mukavuusalueen laajentamista välillä suurellakn vaivalla, sanalla sanoen vierauden ja uutuuden kanssa toimeen tulemista. Todellisuuskontakteilla tarkoitan, että somemaailma, viihde ja markkinointi luovat todellisuudesta nuorille mielikuvia jotka eivät kuitenkaan edusta toimivia malleja siitä miten elämää reaalimaailmassa eletään, miten asiat, työ ja ihmissuhteet oikeasti enemmistölle toimivat. Lapsen kosketuspinta reaalimaailmaan ei ole digipomppujen muassa kasvanut vaan pikemminkin sen rinnalle on tullut vaihtoehtotodellisuus joka on omalla tavallaan koukuttava mutta vähän huonosti yhteensopiva sen arjen kanssa mitä enemmistö reaalimaailman aikuisista elää. Silloin on vaikea orientoitua tai asettaa tavoitteita oppimiselle ja  elämälle reaalimaailmassa. Tärkeä motiivi oppimiselle on myös hyödyllisyys, ymmärrys siitä mihin taitoa -oli se sitten taito ajatella metafysiikan pulmia tai laskea prosenttilaskuja- voi käyttää, millä tavalla sen hallitseminen parantaa elämää ja mitä mahdollisuuksia se avaa. Kasvattajien suuri haaste on selittää oppijalle ymmärrettävällä tavalla, mitä hyötyä oppimisesta on elämän mittakaavassa. "Sinun pitää saada tästä hyvä numero että pärjäät sitten lukiossa" on tosi surkea motivaattori.

Loistoluoto kysyi:

Mitä ajattelet kotihoidon tuen muutosehdotuksista? Lisääkö se, että osa rahasta korvamerkitään isälle, sukupuolten välistä tasa-arvoa? Miksi

Kuten varmaan tiedät, Vasemmistoliitto (jonka aktiivi olen), on ajanut näitä kotihoidon tuen muutoksia. Itse olen, asiasta käytyä keskustelua hyvin pinnallisesti seurattuani, sitä mieltä että tämä ei ehkä nyt kuitenkaan ole hyvä idea. 

Minusta perheet itse ovat oman elämänsä parhaita asiantuntijoita ja siten perheiden valinnanvapauden rajoittaminen on aina huono juttu. Perheet ovat niin erilaisia.
On varmasti totta että tällä hetkellä perhevapaiden käyttöön liittyy epätasa-arvoa. En kuitenkaan näe, että perheiden vapaus päättää vapaiden jaosta on näiden ongelmien ytimessä vaan että perhevapaiden epätasainen jakautuminen käytännössä on pikemminkin oire työelämän ongelmista. 
Epätasa-arvon juuret ovat työelämän epätasa-arvoisissa käytännöissä. Mielestäni meidän pitäisi puuttua suoraan niihin käytäntöihin jotka aiheuttavat sen että miesten on kannattavampaa ja helpompaa käydä vauva-aikana töissä kuin naisten. Näitä käytäntöjä on monia ja ne vaihtelevat (nuorten) naisten syrjinnän kulttuurista ja työelämän nuoriin isiin kohdistuvista paineista nais- ja miesvaltaisten alojen välisiin palkkaeroihin. 
Perheiden valinnanvapauden rajoittaminen puuttuu vain epäsuorasti näihin rakenteellisiin ja kulttuurisiin epäkohtiin. Sen sijaan se vähentää perheiden oikeutta päättää omasta elämästään ja sopeuttaa sitä niihin (sinänsä epätasa-arvoisiin) realiteetteihin joiden keskellä vanhempien on koitettava elää. Mielestäni olisi parempi, jos kaikki paukut suunnattaisiin suoriin yrityksiin tehdä työelämästä nykyistä reilumpaa, tasa-arvoisempaa ja inhimillisempää. Perheiden valinnanvapauteen puuttuminen on retki sivuraiteelle, ei oikotie työelämän ongelmiin puuttumiseen. Esimerkiksi äitiydestä yrittäjille aiheutuvien kulujen ja riskien lievittäminen ja nais- ja miesvaltaisten alojen tasa-arvoistaminen vanhemmuudesta aiheutuvien kustannusten osalta olisi mielestäni paljon tärkeämpi ja vaikuttavampi projekti.

Vielä kerran, kiitokset kaikille osallistuneille.

Seuraavaksi, Jotain Ihan Muuta.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments