Onni onnettomuudessa

Omenapuumetsä on puhunut. Kulunut kesä oli surkea eikä vain ollut olevinaan. 
Omenia on vähän ja niistä vähistä moni on tuholaisten syömä tai rupinen. Harvoinpa puutarhavitsaus yksinään tulee. Omenat ovat myös kooltaan pieniä ja maussakin on toivomisen varaa. Tähän aikaan pääsadon pitäisi olla kypsä, mutta sekin on vähän siinä ja siinä. Lämpösummaa ei vaan ole kertynyt. Parikymmenen syysomenapuun sato mahtui korilliseen. Siitä riittää maistiaiset kanille ja sukulaisille sekä ainekset pariin omenapiiraaseen. Ensi vuonna uudestaan, paremmalla onnella ja toivottavasti hyvin levänneinä

Tämä vuosi on ollut siitä erikoinen, että katovuosi on ollut vallan tervetullut. Ison remontin lisäksi alkusyksyyn ei olla ekstroja kaivattu ja katovuosi oli meille pieni onnenpotku. Myös remontin tieltä toiseen kaupunkiin evakuoituminen kohtuullisti puutarhanhoidollisia tavoitteita tehokkaasti. Välttämättömimmät syystyöt saataneen tehdyksi, mutta hyvän omenavuoden satovyöryn prosessointi ei olisi onnistunut millään. Korillinen on meille juuri sopiva määrä satoa tänä vuonna. Se että näin on, kertoo kuitenkin erikoistilanteen ohella siitä että olemme onnekkaita huomaamattomammillakin tavoilla, alkaen siitä ettei elantomme ole puutarhamenestyksestä kiinni. Moni maanviljelijä on tänä vuonna stressaantunut hyvästä syystä. Muutama sukupolvi takaperin, siihen aikaan kun puutarhamme perustettiin, kotipuutarhan katovuosi saattoi tarkoittaa nälkäisia aikoja. Ylellisyyttä ei ole ainoastaan korillinen oman tarhan omenia, ylellisyyttä on myös se että sadon jääminen siihen korilliseen ei haittaa.

Jännitämme vielä talviomenien kohtaloa. Viime vuoden omenasoseet ovat lopussa ja jos kotiomenoista ei saa sosetta tehtyä, joutuu ilman olemaan koko vuoden. Kaupasta saatava omenasose kun on ihan eri tavaraa. As in, ostettiin kerran kokeeksi edellisenä katovuonna, ja oli niin pahaa että syömättä jäi. Ensi kuussa tämäkin kai selviää, hetkeä ennen kuin on aika laittaa puutarha talviteloille.

VR ja nykyaika

Remonttievakossa olemiseen kuuluu olennaisena osana seikkaileminen remonttimiesten pakoilemisen varjolla. Näin kävi tälläkin kertaa, vaikka alunperin olin kovasti ollut sitä mieltä että tällä kertaa ei seikkailla vaan ihan hissuksiin ollaan. Tutkimuksissa piti kuitenkin piipahtaa, ja kun paluumatkasta osa tuli kuljettua junalla, siinäpä olikin seikkailua kerrakseen.

Lohjalle ei juna kulje, joten olen seurannut VR:n edesottamuksia viime vuosina  vähän laiskanlaisesti. Tiesin, että nykyään paikallisjunaankin pitää ostaa lippu etukäteen. Junissa on kuulemma edelleen konduktöörejä palvelemassa asiakkaita mutta lippuja he eivät saa myydä. Huhu kertoo, että he eivät saa myöskään tarkastaa lippuja vaan tarkastajat ovat oma porukkansa. Sen sijaan konduktööritkin saavat katsoa liput ja poistaa liputtoman matkustajan.
Kuulosti sen verran epämääräisen pahaenteiseltä että motivaationi toimia prikulleen oikein oli korkealla. 

Tiettävästi junalipun voi hankkia älypuhelimella. Olen kuitenkin kuullut että lipun hintaa ei peritä puhelinlaskussa (mikä onnistuu HSL:ltä) eikä Paypalin kautta (onnistuu, öh, kaikilta ja Pihtiputaan mummolta) vaan se pitää maksaa verkkopankissa. Ajatus ryhtyä asioimaan verkkopankissa esimerkiksi keskellä Rautatientoria ei oikein houkuttanut minua. Ymmärsin, että en ole ihanneasiakas eli Kätevä Kansalainen, varautumisen mestari. Hän joko jaksaa asioida verkkokaupassa hissukseen eikä esimerkiksi laiturialueelle kiiruhtaessaan varttia ennen junan lähtöä, tai ei tarvitse mokomaa appsia ollenkaan koska omistaa jonkin kätevän kausi- tai sarjalipun. Minunlaiseni aivovammakkeet jotka kaukaisessa menneisyydessä Järvenpäässä asuttujen vuosien aikana vieläpä ehdollistuivat siihen että paikallisjunaan voi vaan mennä ja sieltä saa tarvittaessa lipun nopeasti ja kätevästi konduktööriltä jos ei muuten ehdi, ovat liikenteessä ihan väärällä asenteella. 

Rautatietorin asemahallissa oli meneillään jokin savunhajuinen kriisi eikä sieltä myyty lippuja (myös aikatauluopasteet olivat pois päältä mikä oli jälleen ikävä yllätys ihmiselle joka luuli että Järvenpäähän menee sen verran tiheään junia ettei etukäteen tarvitse olla tarkkaan selvillä, mihin junaan on menossa ja miltä laiturilta). Onneksi pian löytyi rauhoittava kyltti jossa kerrottiin, että laiturialueen edessä on lippuautomaatteja. Huh!

Menin lippuautomaatille joka olikin sijoitettu ystävällisesti heti ovien eteen. Se oli myös koristeltu A4:lla jossa kerrottiin että kaikki lippuautomaatit on suljettu. Lippu pitäisikin tällä kertaa ostaa laiturin 11 edessä olevasta lipunmyyntipisteestä. Luonnollisesti aikatauluopasteetkaan eivät toimineet, mutta muistin että hätätilassa tarvittavat tiedot saattaisi löytää sinne tänne ripotelluista reittijulisteista...edellyttäen tietysti etteivät ne olleet muuttuneet vanhentuneeksi teknologiaksi.

Laiturin 11 edessä ei näkynytkään mitään “lipunmyyntipistettä”.  Sitten erotin epämääräisen ihmisryppään ja tajusin että he parveilivat (sumeita pisteitä metsästäessä kun on vaikea luoda siistejä jonoja) muutaman konduktöörin ympärillä. Yllättäen näillä konduktööreillä olikin lipunmyyntivälineet. Minulle lipun myyneellä ystävällisellä konduktöörillä oli myös kännykkä josta hän googletti, mistä ja milloin junani lähtee. Ystävällistä palvelua vastaanottaessa oli ehkä vähän rumaa ajatella, että osaan itsekin googlettaa sujuvasti ja ihan muuten vaan oletin että uudenaikaisilla konduktööreillä on hallussaan jokin väline (kuten paperinen aikatauluvihko) josta tiedot voi tarkistaa nopeammin ja kätevämmin kuin kännykkää räpläämällä. I stand corrected: älypuhelimet ovat vuonna 2017 teknologian huipputuote ja piste, myös silloin kun paperiaikataulu tai jokin muu muinaisteknologia toimisi vähintään viisi kertaa nopeammin. 

Junaan astuessani oloni oli kuitenkin kuin onnistujalla: olin päässyt sinne minne pitikin ja saanut lippuni hankittua.

VR:n edesottamuksista ei ole paljon hyvää kuulunut, mutta asiakasmäärät ovat silti nousussa. Olen alkanut epäillä että kapasiteetin parantamisen sijasta liikelaitos on valinnut hallinnoida tilannetta savustamalla osan asiakaskunnasta toisaalle niin ettei mitään rasittavia investointeja tarvita. Vaikeaa kuuluu nimittäin olevan muillakin, tiesi Kulutusjuhla, hyvinkin vaikeaa omaan pikku seikkailuuni verrattuna. Ei ehkä ole pelkästään ikävä juttu että Lohjalle pääsee toistaiseksi vain bussilla.


Saikkupäikky: alkusyksyn aivoituksia

Maailmassa on sitten edellisen postauksen tapahtunut vaikka mitä. Olettehan huomanneet, miten olen reippaasti hillinnyt kirjoitushalujani erinäisistä ajankohtaisista tapahtumista? Toki urheuden lisäksi hissukseen elämistä on edistänyt suuresti se, että koko elokuu on kulunut suureksi osaksi tokkuran ja unen välimaastossa. Viime yö oli ensimmäinen normaalisti nukuttu yö viikkokausiin. Se oli juhlaa se! 

Kesälomat ovat kuitenkin ohi ja sen huomaa. Lähitulevaisuudessa odottavat aivosähkökäyrä ja magneettikuva sekä yhteishaastattelu Puolison kanssa. Meno on nyt Helsingin Viisaiden tutkittavaksi päästyä reippaanpuoleista ja hyvä niin. Rivakat otteet herättävät varovaista optimismia: kyllä luulisi asioiden alkavan selviämään. Diagnoosia odotellessa hoidoksikin on tarjolla sitä samaa: vuorokausirytmin tukemista lääkkeillä (vaihtelevalla teholla) ja harvakseltaan psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisia niin ettei pääse usko loppumaan. 

Oirekuva on ennallaan, ja niinpä lähitulevaisuudessakin on syytä keskittyä ajattelemaan vaikka pupuja ,lähestyvää omenasosesesonkia, ovella olevaa kylpyhuoneremonttia, pikku nuttuja joita pitää neuloskella sukuun syksyllä syntyvälle vauvalle ja muita leppoisia asioita. Minusta alkaa tulla aika hyvä leppoisten ajattelemisessa haastavissa olosuhteissa. Ehkä tälle taidolle on tulevaisuudessakin käyttöä?

posted under | 2 Comments

Sitten taas jotain ihan muuta

Upsista. Edelliset postaukset eivät ehkä ole olleet ihan niin kevyitä kuin minulle olisi terveellistä.Toisaalta elämän rankkuuteenkin voi suhtautua monella tavalla. Jopa elämän rankkuuteen Westerosissa...
Katsokaa vaikka! 

posted under | 0 Comments

Jos ihminen olisikin vain eläin

"Se nyt vaan on niin että ihmiset eivät ole eläimiä", lausui Perussuomalaisten presidenttiehdokas, kansanedustaja Laura Huhtasaari, ja tiivisti mestarillisesti muutamaan sanaan paljon siitä mikä tämän sivilisaation ympäristösuhteessa on pielessä ja mikä järjettömyyden muoto meitä ajaa kohti kuilun reunaa.

Ensinnäkin, lause viittaa sitkeään mutta täysin järjenvastaiseen länsimaisen ihmisen luuloon siitä että ihminen on jonkin metafyysisen onnenpotkun ansiosta pohjimmiltaan ympäristöstään erillinen olio. Siksi olemme vapaita ajattelemaan vain talouskasvua: jos ympäristöä sattuisikiin vähän tuhoutumaan sivussa, seuraukset eivät kosketa meitä eivätkä ainakaan pilaa omia elinmahdollisuuksiamme. Siksi niitä ei tarvitse miettiä eikä niistä välittää. Olemmehan pohjimmiltaan ihan eri porukkaa kuin kaikki muut planeetan elämänmuodot. Olemme jonkinlaisia vierailevia tähtiä jotka eivät jaa alkuasukkaiden kohtaloa. Mitä planeetalle tapahtuu, ei mitenkään voi tapahtua meille. Eihän tässä mitään eläimiä olla.

Toiseksi lause muistuttaa puupäisestä ylemmyydentunnosta joka on vain lyhyen askeleen päässä eläinvihasta (ja sitä myöten toki yleisemmästä vihasta kaikkea elollista kohtaan, sillä muu luonto on tässä maailmankuvassa eläimiäkin arvottomampaa). Sellaiset tokaisut kuin "sehän on vaan eläin", "eihän sitä nyt sentään pidä kuin ihmistä kohdella" oikeuttamassa ja jopa kehottamassa eläinten huonoon kohteluun ovat yhä arkipäiväistä kuultavaa. Eläimet ovat tyhmempiä kuin ihminen, joten niihin tulee suhtautua joko pelolla (jos ne ovat suurpetoja), vihalla tai hyväksikäyttömentaliteetilla. Eläinten tyhmyyttä mietittäessä on olennaista laskea yhtäläisyyksiä ja eroja kaiken mitan eli ihmisen ja muiden välillä, ei suinkaan katsoa, kenen kyvyt ovat parhaiten sopeutuneet täyttämään lajin ekologisen lokeron asettamat vaatimukset. Sillä listalla pärjäisivät erinomaisesti muun muassa hait, varsieväkalat, sorsat ja torakat jotka ovat selviytyneet miljoonien vuosien evoluutiopaineista lähes muuttumattomina. Niitä ei kuitenkaan lasketa, sillä yksikään näistä lajeista ei ole eläinkunnan Einsteinin maineessa. Lemmikin poismenon sureminen tai pahoinvointi julmuuksista eläimiä kohtaan on hävettävää hellämielisyyttä, ei suinkaan merkki mistään hyveistä. Koska eläimet ovat ihan eri asia kuin ihmiset ja meidän on ylläpidettävä tätä järjestystä parhaamme mukaan. Tunteettomuus joka ihmisten välisissä suhteissa lähentelisi psykopatiaa, on ihanne jos kyseessä on eläin.

Tässä ajattelutavassa voima tekee oikeuden vaan ei velvollisuuksia jotka ihmisten välisessä etiikassa roikkuvat sitkeästi jokaisen oikeuden kääntöpuolena. Ihmisen ei tarvitse suojella heikompiaan jos puheena olevat heikot eivät ole ihmisiä. Päinvastoin on perusteltua riistää eläimiä mahdollisimman tehokkaasti. Näin saadaan sekä maksimaalinen taloudellinen hyöty lyhyellä tähtäimellä (pitkää tähtäintä ei tarvitse ajatella sillä se on ihmisaivoillekin kovin vaikeaa ja rasittavaa) että uusinnetaan tuota metafyysistä eroa jota tieteellinen tutkimus on kiihtyvällä tahdilla häivyttänyt. 

Tiedämme, että suurimmat ja poimuisimmat Maapallolta löytyvät aivot eivät kuulu ihmiselle. Samoin klassiset ehdokkaat niistä ominaisuuksiksi joihin ihmisen ylivertaisuus perustuu ovat osoittautuneet ominaisuuksiksi jotka jaamme muiden lajien kanssa. Emme suinkaan ole ainoa laji jonka edustajat käyttävät työkaluja, ovat tietoisia itsestään, suunnittelevat tulevaisuutta, siirtävät kokemuksiaan ja tietojaan seuraaville sukupolville niin että voidaan puhua kulttuureista, ja antavat jälkeläisilleen nimiä. Emmekä edes jaa erinomaisuuksiamme pelkästään suurten apinoiden kanssa vaan jaolla ovat myös linnut, kalat, monenmoiset mönkijät. Emme ehkä ole menestyneet evoluutiossa muita ihmislajeja paremmin ylivertaisen älymme ja voimiemme ansiosta. Neandertalinihmiset olivat nykyihmisiä voimakkaampia ja heillä oli isommat, joskin hieman erilaiset, aivot. 2000-luvun alussa vanhakantaista kuvaa örisevistä, nuijaa heiluttavista idiooteista on täytynyt hieman päivittää. Saattoi olla että heidät nujersivat nykyihmisen Afrikasta mukanaan tuomat taudit samaan tapaan kuin eurooppalaisten tuomat taudit niittivät Amerikan alkuperäiskansoja. Saattoi olla että nykyihmisen sosiaalisuus ja suuremmat populaatiokoot antoi ratkaisevan edun. Nämä eivät kuitenkaan ole erityisen harvinaisena tai ihmeellisinä pidettyjä ominaisuuksia vaan korkeintaan ominaisuuksia jotka meidän lajillamme onnekkaasti oli kun taas Homo erectuksen toisilla jälkeläisille ei ollut.

Viimeisetkin ainutlaatuiset erinomaisuutemme voisivat ehkä -jos oikein inho-oikeudenmukaisia ollaan- kuittautua niillä hämmästyttävillä eläinkunnasta löytyvillä kyvyillä jotka ihmiseltä puuttuvat. Me emme näe ultravioletin loistavia sävyjä, aisti Maan magneettikentän vaihteluita eikä kyljistä löydy kätevää kylkiviivaa jonka avulla väentungoksessa pujotteleminen olisi helpompaa. Kuun pinnalla kulkiessamme tarvitsemme avaruuspukuja selvitäksemme elossa viisi minuuttia, karhukaiset eivät. Miksi nämä ominaisuudet ovat yhdentekeviä ja merkitystä on vain eläinten niillä ominaisuuksilla jotka muistuttavat ihmisten ominaisuuksia? Eikö niin ajatteleminen ole jotenkin älyllisesti epärehellistä? Emmekö ole vähän jäävejä julistamaan itseämme evoluution huipuksi josta kaikki muut poikkeavat vain vahingokseen tai tavoilla jotka eivät ole noteeraamisen arvoisia (silloin kun kyse on hienoista ominaisuuksista jotka ihmiseltä puuttuvat)? Ympäristön tilan kurjistuessa kiihtyvää vauhtia myös ihmisen omakehu viisaudesta -ominaisuudesta joka on onnekkaasti sen verran epämääräinen että voisimme julistaa sen ikiomaksi- näyttää kovin kyseenalaiselta. Kuinka viisasta on ollut kehittää joukkotuhoaseita, freoneita tai kulutushysterian kulttuuria- ja nähdä tiede ensisijaisesti näiden "innovaatioiden" palvelijana eikä menetelmänä kerätä vähän järkeä päihin joista sitä selvästi puuttuu?

Mitä jos kokeilisimme, ihan sen vuoksi että planeetan tilasta päätellen vanha ajattelumalli ei oikein toimi eikä auta meitä toimimaan todellisuudessa järkevästi, ajatella että ihminen on vaan eläin. Jos näin olisi, ympäristöongelmat olisivat henkilökohtaisia ongelmiamme koska ymmärtäisimme että hienoista aivoista huolimatta hengitämme yhä mielellämme puhdasta ilmaa, syömme myrkytöntä ruokaa ja juomme puhdasta makeaa vettä. Jos olisimme vaan eläimiä, lähempänä toisia lajeja, voisi maailmassa olla lisää lempeyttä ja inhimillisyyttä ja paljon vähemmän kärsimystä. Ehkä näkisimme ympärillämme enemmän kauneutta ja ihmeitä ja vähemmän tuhottavaa tai yhdentekevää. Eksistentiaalinen yksinäisyyskin saattaisi siinä sivussa hiukan helpottua.

No nyt se on sanottu

Poliittista tahtotilaa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen on etsitty sen verran, että olen alkanut jo vahvasti epäillä sitä minkä tämän illan Ylen tiedeuutinen kertoi: näyttää siltä että ilmaston lämpenemistä ei pystytä tällä vuosisadalla rajoittamaan kriittisenä rajana pidettyyn kahteen asteeseen. Tilastollisiin ennusteisiin perustuvan tutkimuksen mukaan Maapallon lämpötila tulee nousemaan 90% todennäköisyydellä 2-4.9 astetta. 4.9 astetta, kun kahteenkaan ei olisi varaa. Kenellä ei ole varaa? Suurella osalla Maapalloa kansoittavista lajeista, mukaan lukien ihminen. Jos ravintoketjut alkavat romahdella, merenpinta nousta ja aavikoituminen kiihtyä hurjasti samalla kun ruokittavia ihmisiä on yhä enemmän, me emme tule leijumaan kaiken ylä- ja ulkopuolella. Emme täällä Suomessa, emme missään.


Toivo ei vielä ole menetetty, mutta se hupenee koko ajan. Koko ajan korjausliikkeeseen tarvittavat toimenpiteet muuttuvat rajummiksi ja kalliimmiksi. Ilmastonmuutoksen edetessä myös muutoksesta sinänsä koituvat haitat kasvavat jatkuvasti. Kaksi astetta ei ole se raja jossa ongelmat alkavat. Ne ajat on jätetty taakse jo tovi sitten. Jos kahden asteen rajasta halutaan edelleen vakavasti pitää kiinni, siihen tarvitaan nyt paljon päättäväistä työtä ja sitä tarvitaan kaikilta toimijoilta kaikilla tasoilla. 

Tähän ikään lapsivapaata elämää eläneenä olen saanut kuulla muutamaan kertaan, miten tajuttoman suurta ja uhrautuvaa on äidin ja isän rakkaus. Rohkenen epäillä, ihan sillä perusteella että se tahti jolla nykyiset äidit, isät, isoäidit ja isoisät planeettaa seuraavan sukupolven alta tuhoavat vaikuttaa kaikkea muuta kuin rakastavalta. Sikäli kun rakkaudesta mitään ymmärrän, siinä ei ole tilaa itsekkyydelle, lyhytnäköisyydelle tai mukavuudenhalulle. Se vähintään yrittää ajatella pitkän tähtäimen hyvää. Elinkelpoinen planeetta- se on vähän niin kuin perustarve. Teknologia taas on täsmälleen niin rakentavaa kuin ne tarkoitukset joihin sitä käytetään. Niiden tarkoitusten valitseminen taas on omalla vastuullamme- myös siinä tapauksessa että päätämme moraalisen agentin elämän olevan niin rasittavaa että luovutamme päätösvallan tekoälylle. Miksi pistää pää pensaaseen nyt kun jotakin vielä olisi tehtävässä? Meillä olisi yhä aikaa -vähän aikaa- äänestää parempia päättäjiä, kuluttaa vähemmän ja paremmin, muuttaa elämäntyyliä järjellisempään suuntaan. 

Nykymenon jatkumisen seuraus on vain se että lajinimen Homo sapiens jälkimmäinen osa alkaa kuulostaa sitä huonommalta vitsiltä mitä pidempään ja tarmokkaammin näitä suuria poimuisia aivoja käytämme. Jos emme osaa käyttää niitä aivoja hyvin viisaasti hyvin pian, vasta seuraajamme, torakoista tai ehkä rotista kehittyneen sivilisaation edustajat, saavat tilaisuuden oppia millaisen maailman rakentamiseen sitä hienoa älyä ei ainakaan kannata käyttää. Elämä Maapallolla yltää valtamerten syvänteisiin ja kivikehän yläosiin asti. Se kestää kiehumista, jäätymistä, säteilyä ja myrkkyjä. Sillä on miljoonia vuosia aikaa etsiä ratkaisuja ympäristön muuttumiseen. Elämä voittaa lopulta, mutta pärjääkö ihminen edes seuraavalle vuosituhannelle?

Sana tälle kesälle: kehopositiivisuus



Tänä vuonna julkisessa keskustelussa on putkahdellut taajaan esiin idea kehopositiivisuudesta. Ajatus siitä että voi sanoa itselleen "sinä olet ihan ok juuri nyt" on julistettu suorastaan kumoukselliseksi. Ylen vaakakapina, feministien kommentit siitä miten ulkonäön poliisisointi on tosiasiassa usein yritys pistää naisia ruotuun, somekohu ja toinenkin osoittavat että nyt ei todellakaan olla itsestäänselvyyksien äärellä.

Sitten kajahtaa vastalause: "Mutta kun se ylipaino ei ole tervettä". Tämän huutelijoille on jo moni ehtinyt todeta että 1) satunnaisen vastaantulijan terveydentilaa tai edes isointa terveysongelmaa ei voi päätellä koosta tai ulkonäöstä ylipäätään (voi sitä onnetonta joka erehtyisi vihjailemaan minulle laihduttamisesta juuri nyt...) ja että 2) on todistettu että ylipainoiset ovat normaaleja ihmisiä siinä kuin muutkin siltä osin ettei haukku motivoi tottelemaan haukkujaa vaan todennäköisemmin vain pahentaa tilannetta jos ylipainon taustalla on esimerkiksi lohtusyömistä tai syömishäiriö. Tämä pointti vaikuttaa uppoavan sekä itseään että kanssaihmisiä inhoavaan kansanosaan sen verran hankalasti että se on syytä kerrata täälläkin: ylipaino, kuten yksilön terveydentila ylipäätään, on jokaisen oma yksityisasia ja ne jotka tämän tuppaavat unohtamaan kärsivät itse paljon pahemmasta taudista, pissapääsyndroomasta. Siinä onkin sellainen tauti jonka oireita todella kannattaisi ensiksi hävetä ja sitten hankkia elämäänsä parempaa sisältöä vaikka vapaaehtoistyöstä jossa todella autetaan tarvitsevia.

Minua kuitenkin mietityttää "ylipaino ei ole tervettä!"-huudahduksessa toinen juttu. Mitä perustavanlaatuista vikaa on sairaudessa (jonka oire ylipainokin melko usein on) tai sairaalta näyttämisessä? Elintavoista riippumatta, jokainen meistä sairastaa toisinaan jotakin mikä näkyy päälle päin. Pitääkö sitäkin hävetä? Eikö sairas ihminen saa vaikuttaa tyytyväiseltä? Eikö hänellä ole samoja oikeuksia näkyä ja osallistua jaksamisensa mukaan kuin terveilläkin? Onko sairaan ihmisen moraalinen velvollisuus kärsiä joka hetki? Kysymyksiä, kysymyksiä. Onko sairaan käytettävä kaikki energiansa sairautta vastaan taistelemiseen, aseinaan se tyytymättömyys ja itseinho jotka on toimimattomiksi todettu muissa yhteyksissä? Vai onko kyse siitä että jopa mahdollisen sairauden näkyvien merkkien oikea paikka suoritusyhteiskunnassa on piilossa siten että jos piilottamisessa ei onnistu on oma vika jos tulee huonosti kohdelluksi? Onko jollakulla ongelma sen tosiasian hyväksymisessä että jokainen joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan sairauden ja kuoleman omakohtaisesti, jos ei tänä iltana niin ehkä jo huomenna? 

Niin että mitä sitten jos ylipaino ei ole tervettä? Se ei vaikuta mitenkään siihen miten ihmiset saavat elää ja näkyä tai miten toisia on oikein kohdella. Se ei vaikuta mitenkään siihen että jokaisen terveydentila on lähtökohtaisesti hänen yksityisasiansa. Se ei tee huonosta käytöksestä hyvää. Oikeastaan asia on päinvastoin kuin huutelijat antavat ymmärtää: jos arvelee jonkun olevan sairas, tylyttämisen sijaan olisi perusteltua ja eettistä kohdella häntä vielä hellävaraisemmin kuin terveen oloisia. 

Tässä onkin minun "kehopositiivisuuteni" ydin: ihmisen keho, ulkonäkö ja hänen suhteensa kehoonsa ovat yksityisasioita joihin muilla ei ole oikeutta puuttua ja joista ei tarvitse tehdä tiliä. Meillä on oikeus vetää rajamme ja huolehtia niiden loukkaamattomuudesta. Meillä ei ole velvollisuutta koristaa kenenkään maailmaa eikä muuttaa itseämme jotta mahtuisimme jonkun ikävän ihmisen kapeisiin kauneusihanteisiin. On hyvä opetella kelpaamaan itselleen. Kehonsa kanssa joutuu elämään koko ikänsä ja se tekee -kunnostaan riippumatta- jatkuvasti parhaansa ylläpitääkseen elämää. Kaikki toimintakyky on sen ansiota -mitä väliä tämän rinnalla on sillä onko vatsassa makkaroita tai silmäkulmissa harakanvarpaita? Vaikka kehoni suoma kyky elää, ajatella ja toimia olisi muille yhdentekevä tai jopa rasite, minulle sen pitäisi olla hieno asia. Voin ilmaista arvostukseni miten parhaaksi näen- jos jonkun mielestä ainoa oikea tapa ilmaista arvostusta on ravata kauneusleikkauksissa tai olla jatkuvalla dieetillä, se on hänen mielipiteensä eikä totuus jonka edessä tulisi nöyrtyä. Tärkeintä on arvostaa, ilman mutinoita ja lisäyksiä. 

 On myös erittäin suotavaa että Mahdolliset Elämänkumppanit, työnantajat ja ystävät kelpuuttavat ihmisen seuraansa muista syistä kuin siksi että arvioivat että toisesta ihmisolennosta saa kelpo koriste-esineen. Elämänlaadulle on vain hyväksi jos on pinnallisten ja pikkusieluisten karttama ja kiinnostava etupäässä hyväsydämisten mielestä. Jos joku ei "hyväksy" toisen ulkomuotoa, torjutuksi tullut ei suinkaan ole se joka tästä asenteesta eniten kärsii. Hänhän on juuri voittanut vapauden myrkyllisestä seurasta. Vain kehonsa kanssa on pakko tulla toimeen jatkuvasti ja loppuun asti. Siksi on hyvä huolehtia siitä ettei ole itselleen myrkyllistä seuraa. Sanottakoon tätäkin kehopositiivisuudeksi.

Saikkupäikky: kaksin aina kauheampaa

Sitten edellisen saikkupäikyn täällä on tapahtunut pientä edistystä. Kävin esittäytymässä Helsingin Viisaille. Siltä suunnalta(kaan) tarjoiltavat diagnoosit eivät ole mieltäylentäviä, mutta silti olo oli kumman helpottunut kun vastaanottajani totesi että olen tainnut tulla oikeaan paikkaan jossa minua osataan auttaa. Pian sen jälkeen olikin sitten kotopuolessa psykiatrikäynti jossa todettiin että paikallisesti minua ei osata auttaa muuten kuin uusimalla melatoniinit ja piriste. Sopeutumishäiriöstä on jäljellä enää niin pienet jämät että kaunis mieleni on taas terveen kirjoissa (ei sillä etteikö omasta mielestä korjailun varaa vielä pikkuisen ole). Siihen nähden, olen ihmeen ongelmainen.

Uusin kesädraama alkoi viattomasti kanin karvanlähdöstä. Tällä kertaa karvanlähtö on ollut erityisen runsasta, ja vaikka parhaamme teimme, niin niinhän siinä kävi että karvalla tuli vuoratuksi myös pieni herkkä masu. Pari eläinlääkäriretkeä, suuri määrä ananasmehua ja masun hierontaa myöhemmin mietin, rakastaakohan tuo eläin minua taas vielä jonakin päivänä...
Tätä kirjoittaessani ananasmehun pakkosyöttö kuuluu vielä päiväohjelmaan, mutta muuten jänö on toipumaan päin.

Minua pikku kaverin sairastuminen tietysti stressasi vähän. Sitä tässä on sitten käsitelty oikein olan takaa, eli toisin sanoen olen nukkunut viikkotolkulla jotakuinkin kellon ympäri. Ärsyttävin oli se aamu jona heräsin pirteänä ja reippaana vain sammahtaakseni uudelleen pysyttyäni valveilla kokonaiset kaksi tuntia. Pikkukaverin elvyttelyä lukuunottamatta täällä ei olekaan paljoa tapahtunut. Ennätyskolea kesä jona juhannusruusutkin alkoivat kukkia juhannuksena eikä kesäkuun alussa, ei sekään ole ehtinyt haitata ollenkaan. 

Loppukesän osaltakin suunnitelmat ovat selvät: niitä ei juurikaan ole. Puolisollekin sopii onneksi hyvin leppoisa kotoilu. Jos pari päiväretkeä jaksetaan tehdä niin kiva juttu, muuten puuhastellaan rouvan uinuessa rästiytyneiden tehtävien kanssa leppoisasti. Sekä tietysti koitetaan elää pumpulissa ja erossa Ulkomaailman rasituksista niin tehokkaasti kuin mahdollista. Kesälomien jälkeen ongelmien selvittely Helsingin Viisaiden kanssa jatkuu, toivottavasti hyvällä menestyksellä niin alkaa tulla joku tolkku tähän elämiseen.

Näihin kesätunnelmiin!

ps. Posti toi vähän aikaa sitten yllätyspaketin ystävältäni E:ltä. Sattuneesta syystä kiitoskortin rustaaminen ei ole toistaiseksi onnistunut. Kiitetään sitten näin julkisesti ystävää kivasta ja rentouttavasta yllätyksestä jonka parissa varmasti kuluu mukavia hetkiä heti kun silmät taas pysyvät vähän auki. 

Yhteiskunnan viidakkopuutarhoista

Kirkkonummella nousi tovi sitten älämölö asukkaiden vastustaessa suunniteltua kehitysvammaisten asuntolaa. Se ei ole ensimmäinen lajissaan, edes kuluvana vuonna, eikä varmaan viimeinenkään. On aina avartavaa huomata miten nämä mukavilla alueilla asuvat "kunnon kansalaiset" osoittautuvat kerta toisensa jälkeen syrjintään taipuvaisiksi, kovasydämiksi nilkeiksi joiden kunnollisuus rajoittuu tiukasti elämänhallinnan peruskysymyksiin. Muusta moraalisuudesta ei niin tietoa ole. Harmi vain, että juuri takapihalle tulevat tukiasunnot ovat niitä tilanteita joissa itse kunkin empatian ja inhimillisyyden taso todella punnitaan. 

Kirkkonummella kehitysvammaiset eivät kuulemma sovi lapsiperheiden sekaan. Hm, oli ensimmäinen ajatukseni, voisinkohan hakea takautuvasti kärsimyskorvauksia ala-asteen koulultani? Varmastihan minulle on tullut jokin sisäinen trauma siitä että koulussa oli kehitysvammaisten erityisluokka. Siellä me pikkukoululaiset saimme jonottaa ruokalaan ja ihmetellä käytävillä vaeltavia kehitysvammaisia. Niihin ei oikein saanut kontaktia, joillakin oli kummallisia pakkoliikkeitä, toiset ääntelivät omituisesti. Opettajilta saatava valistus rajoittui toteamukseen että nuo ovat kehitysvammaisia ja siksi erilaisia. Sen pituinen se, ja herkässä iässä kun oltiin, sehän meni perille. Kehitysvammaiset olivat mitä olivat ja sen pituinen se. Kun oikein muistelee, tulee sellainen tunne että tavallisten luokkien viikarit aiheuttivat opettajille paljon enemmän harmaita hiuksia.

Ihminen on parhaassakin tapauksessa täysin autonominen vain murto-osan elämästään. Ensin ollaan alaikäisiä. Koko elämän läpi silloin tällöin sairastellaan kaikenlaista. Välillä on muuten vain sellaisia vastoinkäymisiä joista selviämiseen tarvitaan apua ja tukea. Lopuksi, jos saamme niin kauan elää, koittaa vanhuus kaikkine haasteineen. Siinä välissä, jos onni on myötäinen (eikä läheskään kaikilla ole) on muutama voimantunnon vuosikymmen jotka voi käyttää kohkaamiseen nettoveronmaksajuudesta ja oman kyvykkyytensä ihailemiseen. Saman ajan voisi tietysti käyttää fiksumminkin, pitäen apua tarvitsevien puolta koska "kukin vuorollaan"-periaate on mennyt perille. Tämän päivän nettoveronmaksaja on eilisen lapsi ja huomisen laitospotilas.

Paitsi että jotkut meistä, esimerkiksi kehitysvammaiset, tarvitsevat apua koko elämänsä ajan. Se tekee heistä toisten silmissä pelkkiä taakkoja, kulueriä, rasitteita. Tämäkin on niitä näkemyksiä jotka kertovat enemmän sanojastaan kuin objektiivisesta todellisuudesta. Toisinkin voisi asian nähdä. Kuka opettaa monimuotoisuuden arvostamista, inhimillisyyttä, myötätuntoa ja konkreettisia auttamisen taitoja jos kaikki ovat samanlaisia menestyjiä? Etiikan oppikirjat eivät varsinaisesti keiku bestseller-listojen kärjessä, ja sitä paitsi teoria on kovin eri asia kuin periaatteiden tuominen arkielämään.

Kuka opettaa arvostamaan maailmankaikkeuden monitahoisuutta jos ympäristön samanlaisuus saa meidät luulemaan että oma tapa hahmottaa ja käsittää asioita on ainoa oikea tai peräti ainoa mahdollinen? Kuka pakottaa meitä kohtaamaan ennakkoluuloisuutemme, pikkumaisuutemme, kovasydämisyytemme jos ympärillä on korkeintaan lapsukaisia joita valmennetaan tarmokkaasti tulevaisuuden menestyjiksi? Vähemmistöt tekevät tätä työtä koko ikänsä, vastoin tahtoaan. Yhteiskunnan tarjoama tuki ja toimeentulo on pieni kiitos siitä että heidän osakseen on tullut paljastaa ympäristön todellinen sivistystaso ja tarjota mahdollisuuksia monien keskeisten hyveiden harjoittamiseen. Yksilön maailmalle tuottama arvo on paljon muutakin kuin tehokkuutta ja veroeuroja. Yhteiskunnissa joissa arvokeskustelu on pitkälti keskustelua tehojen ja eurojen lisäämisestä, todellista arvoa tuottavat ehkä jopa enimmäkseen muut. Oravanpyörään kykenemättömien kansalaisten elämä käpertyy pakosti sen ympärille mikä on olennaista: inhimillisyys, ainutlaatuisuus, olemassaolon arvokkuus. On yksilölle kärsimys mutta kokonaisuudelle suuri hyvä että meillä on heitä joita ei voida pakottaa ja moukaroida kunnon kansalaisiksi jotka suoriutuvat töidenteosta ja veronmaksusta mutta joille inhimillisyys on jäänyt vieraaksi.

Terveys on tavoiteltavaa kun se merkitsee kärsimyksen puutetta, mahdollisuuksia elää omannäköistä elämää ja tehdä mielekästä työtä. Sen sijaan yhteiskunnan kannalta ei välttämättä ole lainkaan hyvä asia että kaikki ovat arjalaisia valioyksilöitä. Hyvä yhteiskunta on paljon muutakin kuin kukoistava kansantalous ja korkea kulutustaso. Voi olla, että se on jopa enimmäkseen muuta kuin sitä mitä rahanpalvonta tavoiteltavana pitää.
Yhteiskunnassa jossa ihmisiä käsitellään usein massoina: työvoimana, pakolaisvirtana, potilasmassana, eläkeläisinä, kamppailu inhimillisyyden ja monimuotoisuuden ja vapauden tarvitseman tilan puolesta on loputon. Massa-ajattelu on ihmiskunnan tehoviljelyä, monimuotoisuus merkitsee sitä että pakettipeltojen seassa on viidakkopuutarhoja joissa elämä kukoistaa. Usein se kukoistaa siksi ettei muuta voi, siksi ettei sen elämänmuodoilla ole mitään sijaa pakettipellon tehokkaassa, tasapäisessä kasvussa. Eri asia sitten on, ettei pakettipelto ole millään tavalla ekologisesti kestävä ratkaisu vaan hauras ja keinotekoinen rakennelma. Kammottava virhe tehdäänkin siinä jos nähdään viidakkopuutarhat vain epäonnistuneina ja vaillinaisina pakettipeltoina, hukkaan heitettynä materiaalina. Ihmisten maailmassa vastaava virhe on äärimmäisen kapeutunut käsitys arvokkaasta elämästä ja siitä seuraava erilaisuuden kammo.
Siitä virheestä kärsivät tietysti ensimmäisinä syrjinnän kohteet, mutta Sokrates on jälleen oikeassa väittäessään että vääryyden tekeminen on paljon pahempaa kuin vääryyden kärsiminen. Epäoikeudenmukaisuus sattuu, mutta pieni, ennakkoluuloinen sielu on suuronnettomuus.


posted under , , | 0 Comments

U-käännös

Sipilä sitten teki viime hetken U-käännöksen. Hallitus vältti kaatumisen täpärästi. Ja toistaiseksi. Ratkaisu pitää Perussuomalaisista irtautunut New Hope...eikun Uusi Vaihtoehto hallituksessa on kieltämättä luova tapa välttää edellisessä postauksessa luettelemani karikot. Eri asia sitten ratkaisulla ostettu hengähdystaukoa kummempaa tulevaisuutta. Periaatteessa kansanedustajan mandaatti on henkilökohtainen eikä ministerin ole pakko olla edes kansanedustaja. Käytännössä ministerin töiden hoitaminen ilman puolueorganisaation tukea voi olla raskas savotta, etenkin jos entiset puoluetoverit räkyttävät kiukkuisina nilkoissa. On hyvä kysymys, millainen on hallitus jossa tämä tilanne vallitsee useamman ministerin kohdalla. Uusi Vaihtoehto nimittäin on koostaan huolimatta vain kokoelma yksilöitä, ei puolue, eikä puolueen perustamiseen ole pikakaistoja. Eduskunnassa taas operoidaan puolueina.

Mitä lehmänkaupoista jäi kenenkin käteen? Sipilä ja Orpo saanevat entistä nöyremmän hallituskumppanin. Ei sillä etteivätkö Perussuomalaiset v.1. olisi tähänkin mennessä olleet luotettavia jees-miehiä joilla takki on kääntynyt reipasta tahtia sekä asiakysymysten että periaatteiden kohdalla. Mutta nyt heitä ei tarvinne kuin muistuttaa siitä tosiasiasta että 20 hengen porukalla on nyt ministerisalkut jotka jaettiin 37-henkiselle puolueelle. 

Perussuomalaiset saavat suuren sekaannuksen jonka väreet ovat edenneet jo kuntatasolle. Se mikä tapahtuu eduskunnassa isosti tapahtuu valtuustoissa vähän hiljaisemmin ja lopputuloksena sekä uuspersut että nuivat vajoavat kohti marginaalia rytisemällä. Uusi ryhmä saa pitää toistaiseksi ministerinsalkkunsa, Halla-aholaisille jäävät rahat ja puolueorganisaatio. Ositus se on tämäkin, ja tuloskin on perinteinen eli paha mieli kaikille. Näin ollen jakautuneen joukon asemaa heikentää entisestäänkin luvassa oleva riitelyn määrä. Kuinka paljon ministeri-Audin takapenkki mahtaa lämmittää ministereitä joiden vaikutusvalta on sukeltanut?

Oppositio sai jupakasta lisää pontta ja sanomisen aihetta. Se tullaan käyttämään. Hallituksessa tyhjän päältä käsin operoiva UV on helppo ja hyvä maalitaulu, semminkin kun sen hankala asema pistänee nopean stopin Soinin ja kavereiden haudasta kaivamille puheille pienen ihmisen asiasta.Kausi on siinä vaiheessa että tämä on jo nähty ja todettu saman sarjan puheeksi kuin Soinin uho siitä että loikkarit ovat luusereita eikä hänellä ole aikomustakaan lähteä perustamastaan puolueesta. Eikä jupakka ollut kunniaksi myöskään Keskustalle ja Kokoomukselle, sen verran yhteisiä arvoja ex-persujen kanssa löytyikin nopeassa aikataulussa. Ne välttivät lyhyellä tähtäimellä hallituskriisin ja hallitusohjelman avaamisen neuvotteluille, mutta pidemmällä aikajänteellä uskottavuus tietysti rapautuu. Julkisuuteen jo tihkuneet tiedot jupakan esitöistä rapauttavat kaikkien arvovaltaa. Puhumattakaan sitä että muodollisesta enemmistöstä huolimatta hallitus on heikentynyt selvästi siitä mitä se oli vielä viikko sitten. 


Poliittiset jännitteet eivät ole valtakunnasta ainakaan vähenemään päin.

posted under , | 0 Comments

Mitäs sitten?

Suomen hallitus sitten otti ja kaatui. Eipä sille oikein vaihtoehtoja ollutkaan, olkoonkin että en soisi äänestäjien unohtavan sitä että Keskustasta löytyi kuin löytyikin "pragmaattinen siipi" jolle Halla-aho olisi kelvannut hallituskumppaniksi. Järki kuitenkin otti voiton, Perussuomalaisissa vallitsee yleisesti hämmennys ja nuivat ovat jo aloittaneet uhriutumisen reippaasti. Siinäpä se tilanne tällä erää.

Jatko onkin sitten vaikeampaa. Sipilän paras toivo on siinä että osa Perussuomalaisten nykyisistä kansanedustajista päättäisi loikata Keskustaan tai Kokoomukseen. Jos näin ei käy, ilmeisin hallitusratkaisu eli Kristillisdemokraattien ja RKP:n ottaminen hallitukseen tarkoittaa 101 edustajan "enemmistöhallitusta". Se ei ole vahva hallitus etenkin kun oppositiosta alkaa tulla räntää vihervasemman lisäksi myös äärioikealta (niille jotka ovat sitä mieltä etteivät nykypersut suinkaan ole äärioikeistolaisia vaan oikeistoradikaaleja, muistuttaisin että monen vaikuttajan taustalta löytyy hyvin sydämellisiä välejä ulkoparlamentaarisiin äärijärjestöihin). Oppositiossa RKP ja KD ovat olleet hallituksen kannalta varsin harmitonta väkeä, mutta uuspersut tulevat olemaan toista maata. Sitä paitsi, edesmenneessä hallituksessa pidäkkeettä suhmuroineiden Keskustan ja Kokoomuksen toimiin tulee tässäkin vaihtoehdossa pikkuisen rotia. Siitä että hallitusvastuuseen pääsemällä pikkupuolueet saisivat jälleen kerran kannattajakuntaansa nähden suhteettoman painoarvon, en nyt viitsi nutista, siinä asiassa kyse alkaa olla jo maan tavasta.

Muut oppositiopuolueet ovatkin ehtineet jo yhtenä rintamana ilmoittaa, että hallitusyhteistyön edellytyksenä ovat uudet eduskuntavaalit. On siis hyvin epätodennäköistä että uusi hallituspohja löytyisi muiden nykyisten oppositiopuolueiden tuella. Jos Perussuomalaisten eduskuntaryhmä ei ala vuotamaan Keskustaan ja Kokoomukseen päin oikein kunnolla, RKP:llä ja Kristillisdemokraateilla on tilaisuus vaatia hallitusohjelmaan melkein Kuuta taivaalta. Sitten vain odotellaan miten syvään KeKo suostuu niiamaan välttääkseen uudet eduskuntavaalit. Kansa voi jännittää, kuinka paljon kannatusprosenttejaan suurempi painoarvo pikkupuolueille olisi nyt tarjolla. 

Uudet eduskuntavaalit olisivat ilman muuta radikaali veto ja paha epäonnistuminen Keskusta-Kokoomusakselille. Se tarkoittaisi kaikkien puolueiden kannatuksen mittaamista. Kuten jo eilen totesin, se olisi myös reilu veto, mutta reiluudellahan ei tunnetusti ole liiemmin tekemistä reaalipolitiikan kanssa. Siinäkin tapauksessa että keskustaoikeisto saisi luottamuslauseen, eduskuntavaalien toimittaminen hidastaisi kiireellä ajettuja uudistuksia. Toimitusministeriöksi muuttunut hallitus kun ei voi hoitaa kuin välttämättömät juoksevat asiat. Ottaen huomioon miten laajaa kritiikkiä sote- koulutus- ja työttömyysuudistukset ovat valtakunnassa herättää, aikalisä olisi mitä suurimmassa määrin maan etu. Tiedä vaikka uudistuksiin ehdittäisiin leipoa vähän järkeä ja lainmukaisuutta mukaan. Tämä tietysti on yksi idean isoista ongelmista "tehdään ensin ja korjataan mokat sitten"-mentaliteettia toteuttaneen ex-hallitusohjelman kannalta. 

Mitä seuraavaksi? Hyviä vaihtoehtoja ei ole, mutta on selvää mikä olisi Sipilälle ja kumppaneille mieluisin vaihtoehto. Jännitysnäytelmän seuraavassa jaksossa keskeiseksi kysymykseksi muodostuu, kuinka kovasti uusia eduskuntavaaleja halutaan välttää. Sekä tietysti se, saadaanko ne kuitenkin. Minulla on huomiseksi ohjelmaa, joten ei voi kuin toivoa että silmät pysyvät loppuviikon ajan sen verran auki että jaksan seurata poliittista jännäriä. 

posted under , | 0 Comments

Kuka kukin on

Keski-ikäiset lukijat varmaan muistavat ajan jolloin kotimaan politiikka oli jotakuinkin pitkäveteisyyden synonyymi. Ne ajat ovat todella kaukana takanapäin. Miten sitä saatettiinkaan ajatella että politiikka on typistynyt neuvotteluiksi hitaasti mutta varmasti lisääntyvien etujen ja oikeuksien jakamisesta? Nyt keskustelun keskiöön ovat tulleet etujen sijasta ne perusarvot joiden piti olla loppuun käsiteltyjä ja kaikille itsestään selvyyksiä. Nyt hitaammallekin on selvää, etteivät kaikki koskaan jakaneetkaan niitä perusarvoja. Elämöiminen vain ei ollut ajankohtaista.

Viikonloppuna Perussuomalaisissa tapahtui pienimuotoinen vallankumous. Vielä viime viikolla Perussuomalaisissa oli monenlaista väkeä. Oli maahanmuuttovastaisia mutta myös niitä jotka unelmoivat kansan syvien rivien puolueesta vailla sosialismia. Tänään on päivänselvää, että niiden jotka jäävät Perussuomalaisiin, on hyväksyttävä se että puolue on hylännyt länsimaiset ihmisoikeuksien, sivistyksen, yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon sekä syrjimättömyyden perusarvot. Nyt meillä on oma versio Ruotsidemokraateista ja Ranskan kansallisesta rintamasta: porukka jonka poliittisen maailmankuvan keskiössä ovat ihmisviha ja sisäänpäinkääntyneisyys. Tämä porukka on aloittanut määrittelemällä uudestaan suomalaisuuden käsitteen, ja ulkopuolelle on nakattu vääränväristen lisäksi myös suomenruotsalaiset. Me poliittiset vastustajat olemme siellä jo olleetkin puheenjohtaja Jussi Halla-ahon kannattaessa edelleen näkemystä että vihervasemmistolaiset sopisi vaikka raiskata.

Siitä miten yllättävää tämä oli...no, siitä voin todeta vain että SMP versio 2:sta unelmoineen Timo Soinin olisi kannattanut aikanaan muistaa vanha viisaus pikkusormista ja koko käsistä. Todellinen jännitysnäytelmä on tällä viikolla. Mitä tekevät Kokoomus ja Keskusta? Myyvätkö ne vuorostaan perusarvonsa kun vastineeksi on tarjolla loistava tilaisuus jatkaa hallitustyöskentelyä sellaisen kumppanin kanssa jolla on periaatteeita vain yhteen asiaan liittyen? Vai pitävätkö ne arvonsa mutta kriisiyttävät hallituksen? Perussuomalaisten vaihtaminen klassisiin päivänpelastajapuolueisiin Kristillisdemokraatteihin ja RKP:hen saattaisi sujua ihan nätisti. Tai sitten ei. Uudet eduskuntavaalit olisivat iso riski ja voi olla että sotekatastr...tarkoitan uudistus ja muut älyvapaat "kärkihankkeet" aiheuttavat ikäviä seurauksia vaaliuurnilla. 

Vasemmistolaisena olen tietysti sitä mieltä että eduskuntavaalit olisivat ihan paikallaan, eikä pelkästään käsilläolevan draaman takia. On muistettava, että nykyhallituksen taival alusta asti on ollut jokaisen hallituspuolueen osalta kokoelma petettyjä vaalilupauksia. Koulutuslupaus, anyone? Niiltä main se alkoi eikä loppua näy. Ja nyt ollaan tilanteessa jossa kaikkien kolmen hallituspuolueen, mutta etenkin Perussuomalaisten, kannattajien joukossa voi olla paljonkin väkeä jotka voivat rehellisesti sanoa etteivät äänestäessään olleet valitsemassa toteutuneita poliittisia linjauksia.

Minua vähän kiinnostaisi nähdä, paljonko heitä on. Näin alkajaisiksi saamme kuitenkin nähdä oikein rautalangasta väännettynä mitkä ovat Keskustan ja Kokoomuksen todelliset arvot.

posted under , | 1 Comments

Saikkupäikky: Rima nousee, rima laskee

Hupsista! Blogihan sitten otti ja tippui melkein koko kuukaudeksi. Eikä sen takana ole edes suurempaa draamaa. Aivan liian vähäiset tehokkaat tunnit katosivat jonnekin kuntavaalien jälkipuinnin ja Pientilalle ennennäkemättömän myöhään ja nopeasti saapuneen kevään keskelle.

Saikuttamiseen kuuluu siis sitäsamaa. Mitä hiljaisemmin ja epäsosiaalisemmin onnistun elämään kotiaitojen sisäpuolella sen parempi. Mutta aina ei voi, eikä ihan aina maltakaan. Poliittisesta tilanteesta en nyt lausu sen enempää kuin että vasemmistoriennot ovat prioriteettilistani kärkipäässä. Osallistun kaikkeen niin paljon kun voin. Rima on korkealla, mutta nukkumallahan sitä uupumuskohtauksesta selvitään. Niinpä toukokuun saldona on edellisten pestien lisäksi ehdokkuudet kolmeen luottamustoimeen joista maksimissaan kaksi toteutuu. Lisäksi löysin itseni taas uudesta työryhmästä jossa on puuhaa pitkälle syksyyn. Kesäkuussa hereilläolotuntejani alkaa kulua myös Helsingin viisaiden tutkimuksissa käymiseen. Aikataulu- ja vireystilahaasteeni eivät siis ole helpottamassa lähitulevaisuudessakaan. 

Arki on taas pysynyt kasassa kätevästi rimaa laskemalla ja pientilametodia noudattamalla. Puutarhan suhteen kunnianhimomme on tänä vuonna täysi nolla. Kasvimaasta suurin osa menee viherlannokselle (jahka saamme mokoman käännettyä). Muuten tehdään vain se mikä ehditään ja jaksetaan. Muuten ollaan hyvin onnellisia siitä että puutarhamme on jo valmiiksi puolivilli viidakko. Sama mentaliteetti jatkuu muussakin elämässä: se tehdään mikä voidaan ja muuten mennään armollisella asenteella. Armollisuus on tarpeeksi siksikin että suorituspaineet, odotukset, aikataulut ja tehtävälistat muodostuvat helposti stressin lähteeksi. Koska aivoni osaavat tällä hetkellä käsitellä stressiä vain sammumalla pariksi päiväksi, johtaisi pingottaminen ja kiirehtiminen vain entistä useampiin hukattuihin tunteihin ja vähempiin aikaansaannoksiin. Luulen, että näin käy helposti terveillekin, vaikkei ihan yhtä dramaattisella tavalla. Koska stressaaminen ei ole työtapa, se ei myöskään rakenna mitään mitä ei voisi saada aikaan armollisemmallakin asenteella. 

Rima on siitä kätevä kapistus, että sitä voi sekä nostaa että laskea voimien ja mahdollisuuksien mukaan. Joskus haasteet, tavoitteet ja kehitysideat kirittävät eteenpäin. Toisinaan taas rimaa on parasta laskea, suosiolla ja harkitusti, jottei elämä kävisi vallan mahdottomaksi. Kun ajattelee, miten yksinkertainen tämäkin idea on, on ihmeellistä miten haastavaa sen soveltaminen on arkeen siten että tuloksena on tasapainoinen ja olosuhteisiin nähden paras mahdollinen elämä.

Kevään suuri muotinumero: Välttämättömyys

Kevään suuren muotinumeron toimituksessa on ollut tänä vuonna haasteita. Liikkumisrajoitteinen toimittajanne ei ole päässyt paljon kurkistelemaan Virkkalan muotiskeneä. Keväästäkään ei ole aina niin tietoa. Ainakin tällä hetkellä meillä taivaalta tuleva tavara ei ole edes räntää vaan ehtaa lunta. Ää!

Onneksi netistä löytyy kaikkea, myös inspiraatiota. Tällä kertaa inspiroiduin tästä Janicen loistavasta postauksesta jossa kerrotaan (tavallaan), mitä muotitietoisen naisen vaatekaapista pitää tänä keväänä löytyä. Toiseksi inspiraation lähteeksi löytyi tämä vaatevallankumouksen hitaasta etenemisestä kertova artikkeli. Siitä selviää, että vaateteollisuuden eettisyydessä on vielä paljon tekemistä, joskin pientä edistystä on tapahtunut. Tekstiilien kierrätyskään ei vieläkään toimi kunnolla ja suomalaiset tuottavat henkeä kohti yhä aivan liikaa tekstiilijätettä. Mitä tässä voisi tehdä? Yksi tärkeä osaratkaisu vaatetuotannon ongelmiin vaatteen elinkaaren kaikissa vaihessa olisi ostaa vähemmän ja käyttää ostetut vaatteet itse loppuun. Jos ostaa entistä vähemmän ja käyttää vaatteitaan entistä kauemmin, niiden on syytä olla aiempaa parempia ellei peräti lähes täydellisiä. Täytyy siis olla entistä nirsompi.

Millaisia täydelliset vaatteet sitten ovat? Miellyttäviä päällä, laadukkaita ja helposti muunneltavia. Usein sellaisia että jos aika niistä jonakin päivänä jättää, ne haluaa korvata jollain samantapaisella. Niitä tulee käytettyä ihan huomaamatta usein. Ilahduin huomatessani että oman vaatekaappini tilanne on näillä kriteereillä arvioituna oikein hyvä. Muotipostaukseen valitsin muutaman täydellisyyden joita ilman ihmisten ilmoilla kulkeminen olisi ikävämpää.

 photo DSCN1476_zpshocn975t.jpg

Valitsin tässä kuvassa (ainakin melkein) näkyvät vaatteet yksitellen, mutta koska ne ovat täydellisiä, niistä tietysti syntyisi kelpo päivänasu. Kuvassa on:
-tummansiniset suorat farkut
Ihan sama millaiset farkut ovat muotia tänä vuonna (tai tällä vuosikymmenellä), minulla on tummansiniset suoralahkeiset perusfarkut. Niitä tulee pidettyä vähintään kerran viikossa jotakuinkin vuoden ympäri.
-Luumunpunainen toppi
Väriä voisi kuvitella syksyiseksi, mutta jotenkin se toimii ympäri vuoden. Jostain syystä näitä ei ole jatkuvasti myynnissä, joten silloin kun on, ostan heti pari.
-valkoinen pitkä paita
Jep, olen valkoinen paita-naisia. Tämä pitkä on eniten käytössä, sillä se sopii aina ja kaiken kanssa.

 photo DSCN1474_zpss6fj1ttm.jpg

Tässä kuvassa pilkistävä neuletunika saattaa tosin olla tällä viikolla ajankohtaisempi vaihtoehto. Superlämpimässä pehmeässä harmaassa neuleessa voi hyvin elää suurimman osan ajasta loppusyksyltä alkukevääseen. Viiden vuoden ikään tullessaan laadukas neule on onneksi vielä lähes uudenveroinen.

Huivikokoelmani on iso ja ykköspaikasta käytävä taistelu on ankaraa, mutta ainakin tänään tuntuu siltä että jos voisin pelastaa tulipalosta vain yhden huivin, se olisi tämä vintagelöytö. Täydellisyyttä ovat kiva printti ja kaikkina vuodenaikoina piristävä väritys, sekä tietysti se että hyvin pidettynä laadukas huivi kestää loppuiän. En käsitä, miksi edellinen omistaja tahtoi luopua tästä, mutta hyvä että tahtoi.

 photo DSCN1481_zpsebcpkzdm.jpg

Mustat kiiltonahkaballerinat kävelykorolla tekevät mistä tahansa asusta skarpin ja ovat myös mukavat. Valokuvasta ei onneksi huomaa että tämä nykyinen pari alkaa olla aika finaalissa, vain siitä syystä että nämä ovat olleet viitisen vuotta suosikkikenkäni keväästä syksyyn. Tilalle pitää löytää ainakin melkein samanlaiset. Miksi tähän pikku postaukseen tuli parikin viiden vuoden ikäistä vaatetta? En tiedä. Sen vuoden ostokset onnistuivat selvästi hyvin!

Asusteosastolta löytyy pienempiäkin välttämättömyyksiä. Itse tekemäni arkinen kiviriipus löytää tiensä kaulaan hämmentävän usein.
Messinkinen Ficcaren hiusklipsi on lähes jokapäiväisessä käytössä pitämässä nutturan järjestyksessä. Mukavuudenhaluisen pitkätukan elämästä ei kyllä tulisi mitään ilman tätä. Ainoa ongelma on saatavuus: helpoimmalla pääsee jos tilaa netistä. Hinta on vähän suolainen, mutta siitä huolimatta tässä vaiheessa kuvan klipsin hinta käyttökertaa kohti ei voi olla enää kovin montaa senttiä. Huteria muovisia halpakopioita löytää helposti, mutta ne ovat hinnastaan huolimatta täyttä rahanhukkaa. Älkää ostako.

 photo DSCN1478_zpsflgwgst1.jpg

Quick translation, since my time is limited: Buy (or make) only perfect, durable things and wear them out. (first link is to Janice's excellent post about must-have spring items, in English).

Kevätmuuttopuuhia/ Spring migrations

Linnut olivat kevätmuuttopuuhissa jo edellisessä kuvapostauksessa. Sittemmin trafiikki on jatkunut vaikka tarjoilukin ehdittiin lopettaa. Tarjoilun lopettaminen herätti yleistä paheksuntaa. Kun lunta ei kuitenkaan ollut, päivälämpötilat pysyttelivät enemmän tai (yleensä) vähemmän plussan puolella ja Keskusaukiolle ilmestyi jäätelökioski päätimme että kevät on täällä.

Migrating birds have continued to arrive to Smallhold airspace and stalk birdfeeder even though we stopped winter feeding. Jackdaws disapproved and made sure they got the last bites.

 photo DSCN1372_zps8a9eruvm.jpg

Aivan ruokinnan viime hetkillä pihallemme ehätti vielä superyllärilintu, eli ihan uusi lintuhavainto pientilalla. Tikli oli sekä nätti että poseerasi kärsivällisesti (toisin kuin valkoselkätikka josta saatiin vähän huonolaatuisemmat kuvat). Tikli ja valkoselkätikka tekisivät sitten menneen talven saldoksi kaksi uutta lajia Pientilalla. Näiden kaikkien Pientilalla vietettyjen talvien jälkeen kahden ensihavainnon talvi oli tosi hieno!

During last couple of days of feeding season we got a super surprise bird. This years we got two first sightings. First was the Great spotted woodpecker, the second is goldfinch. Goldfinch was definitely better behaving of the two, posing patiently for photos. Two new species in a season after all these winters on Smallhold- we feel spoiled!

 photo DSCN1365_zps0tslymuv.jpg

Tänä vuonna ei kyllä ollut peipposesta puolta kuuta kesään vaan pikemminkin vappuviikon viluun ja lumimyräkkään. 

After goldfinch, finch. According to a Finnish saying finch arrives two weeks before summer. Not this year. This year spring is very late, last weekend we even had a snowstorm. Now weather has warmed up, and I fervently hope that there won't be any more delays.

 photo DSCN1416_zpsd95ahomf.jpg

Järripeippoja on nähty meillä kerran aikaisemminkin. Silloin ne saapuivat syksyllä ja päättivät muuttomatkansa lintulaudallemme. Nyt tuli sitten kevätmuuttajia jotka jäivät pariksi viikoksi hengailemaan lintulaudan ympäristöön. Fiksuja lintuja.

Last but not least, some bramblings. This is their second visit here. Last time they arrived at late fall and decided to end their winter migration journey to our birdfeeding. These smart birds obviously stopped here on their way back north for a few days. Smart birds, the cold spell was way worse in north.

 photo DSCN1461_zpsa0qz4xfz.jpg

Perhosten aika alkaa tavallisesti lintutalven päättyessä. Nyt ensimmäiset perhoset on nähty, joten tämä lintutalvi taitaa olla paketissa. Seuraavaksi odotellaan pikkutiaisten kuoron kiertuetta ja megahittiä "Ruokaa tuokaa!!!". Yliherkillä korvilla on ollut aika kiva kuunnella lintujen kevätkonserttia joten odotukseni pikkutiaisillekin ovat korkealla.

Butterfly season usually begins right when our birdwatching season ends. Now the first butterflies are flying, so I guess this birdwatching winter is over now. Coming in next: the choir of baby tits with their superhit "Bring us FOOOOOD!!!"
Birds' spring concert has sounded particularly lovely this spring as my ears are abnormally sensitive. I have high expectations for the babies too.

Saikkupäikky: edistyksen ituja?

Itsehillintäni blogin osalta on ollut viime aikoina vähän koetuksella. Maailmassa ja Suomessakin tapahtuu juuri nyt paljon miettimisen ja kommentoimisen arvoista. Tapahtumien seuraaminen vaihtopenkiltä on alkanut välillä käymään luonnolle. Kunnes kadonnut stressinsietokykyni saadaan korjattua on kuitenkin vielä harrastettava itsehillintää ja koitettava pysyä erossa rasittavista ajatuksista. Pienet perusärhäkkyyden palaamisen merkit on kuitenkin syytä tulkita myönteisesti: kevätaurinko ja krookukset selvästi nostavat henkistä vireystasoani. Myönteistä on myös se että tutkimukset joihin olen jonottanut joulukuulta asti ovat vihdoin alkamassa ensi viikolla. Täytettyäni ajanvarauskirjeen mukana tulleen kyselylomakenivaskan oli kyllä sellainen olo että jo on kumma jos asiat eivät ala Helsingin Viisaiden huomassa vähitellen selkiintyä ja kunnollinen diagnoosi löytyä. 

Rauhallisesti on pitänyt ottaa siksikin että kaamea kevätflunssa iski juuri kun kuvittelin kerrankin selviytyneeni talvikaudesta ilman kunnon kuumetautia. Vaan enpäs selviytynytkään, ja tietysti tipahdin sängynpohjalle juuri samaan aikaan kun Puolison piti lähteä työmatkalle (kuten perheessämme jostain syystä on perinteikästä). Koksun kanssa vietettiin sitten survivalismi-teemaviikkoa. Nyt Puoliso on onneksi taas kotona ja olen päässyt pikkuisen nauttimaan ylell perheellisen peruspalveluista kuten teetarjoilusta ja siitä että välttämättömyyksien lisäksi myös muut tarpeelliset kotityöt on saatu tehtyä. Vielä tänään aion lepäillä tehokkaasti. Tärkeintä on suoriutua jotakuinkin tolpilleen Helsingin Viisaiden vastaanottoon mennessä.


Myös kevätkiireiden ilmaantumisesta on ollut apua. Pieni kirjoitusprojekti toi muassaan tilaisuuden mietiskellä taas ulkoavaruuden asioita. Ulkoavaruuteen liittyvien filosofisten kysymysten funtsiskelu on myös hyvä tapa muistuttaa itseään että maailmassa on paljon uutisvirtojen ja arkiselviytymisen ulkopuolelle jäävää tärkeää, mielenkiintoista ja ihmeellistä. Remonttisuunnitelmat ja perheen firmanpystytys ovat tuoneet muassaan virikettä ja hyödyllistä puuhaa. Puutarhaan kevät on tullut hitaasti keikkuen, mutta kohta sielläkin taas tapahtuu vaikka mitä. Jonotellessa on välillä ehtinyt tuntua siltä ettei mitään tapahdu eikä mikään oikein etene. Kun asioita alkaa listaamaan, huomaa kuitenkin että olosuhteisiin nähden tapahtuu paljonkin. 

Pitkästä aikaa: iloinen vaalianalyysi

Kuntavaalit on taas pidetty. Pitkästä aikaa vaalien ajattelemisesta tuli hyvä mieli useammastakin syystä.

Ensiksi: onnistuin nostamaan omaa äänisaalistani 17 ääneen. Olosuhteet (mukaan lukien kampanjoinnin täydellinen puuttuminen) huomioon ottaen, tulos on oikein hyvä ja äänimääräni kasvoi viime vaaleista joissa Perussuomalaiset juhlivat. Varovainen vaalivoitto nähtiin myös koko Vasemmistossa. Monen vuoden kannatuksen laskun jälkeen tämä on tärkeä asia. Ehkä hyvinvointivaltion purkutalkoot eivät sovikaan kaikille? Kiitos kaikille minua ja Vasemmistoa äänestäneille, seuraavien vuosien aikana äänillänne tulee olemaan paljonkin merkitystä! 

Vaalikarttojen mukaan olen sekä arvoiltani että mielipiteiltäni niin tukevasti vihervasemmalla että voinemme olla varmoja siitä etteivät uudet äänet tulleet vaalitappion kärsineiltä Perussuomalaisilta. Kyllä ne tekivät tappionsa ihan itse. Mahdollisesti jotkut ovat myös alkaneet ikävöimään reipasta vihervasemmistolaisuutta? Hallitustyöskentelyn aikana on käynyt selväksi ettei maahanmuuttokriittisyydellä ja populismilla pärjätä siinä vaiheessa kun jämäkästi ajettava oma linja pitäisi löytää myös sellaisten tylsien asioiden kuin peruspalveluiden ja kaavoituspalveluiden osalta. Ex-suuri puolue on nyt jotakuinkin tasoissa Vasemmiston kanssa, sillä pienellä erolla että Vasemmisto on nousussa ja Persut mahalaskussa.

Vaalien suuresta voittajasta ei ole epäilystäkään. Se pokaali menee Vihreille jotka nostivat kannatustaan useilla prosenttiyksilöillä. Vihreiden arvojen esiinmarssi onkin hienoa. Kuntatasolla vihreät voivat saada paljon hyvää aikaan. Kysymysmerkkinä Vihreistä puhuttaessa kuitenkin on aina se, miten hyvin sosiaalinen oikeudenmukaisuus mahtuu tavoitelistalle. Vihreät eivät ole selkeästi asemoituneita oikeisto-vasemmistoakselille vaan henkilövalinnoilla on suuri merkitys siitä millaista politiikkaa puolueessa lopulta tehdään. Puolueeseen mahtuu sekä hyvin vasemmistolaisesti ajattelevia että elinvoimainen Kokoomuksen puisto-osasto. 

Kolme vanhaa suurta puoluetta -Kokoomus, SDP ja Keskusta- säilyttivät yhä asemansa, vain johtovuoro vaihtui (mikä myös on perinteistä). Kolmen suuren aseman pysyvyys jaksaakin hämmentää minua vuodesta toiseen. Mikä saa kansan äänestämään kerta toisensa jälkeen samoja tyyppejä joiden edesottamuksista valitetaan sitten suureen ääneen vaalien välillä? Selittyykö kaikki sujuvasti sillä että vaaleissa "kansa" tarkoittaa noin 20 prosenttia äänestäneistä tilanteessa jossa äänestämässä käy vajaat 60% äänioikeutetuista? Tällä kertaa kaikkien kolmen suuren kannatus toki laski viime vaaleista. Johdon kisassa vei Kokoomus, jonka valtakunnallinen kannatus toisaalta myös laski eniten. Keskusta pärjää pienten kuntien vahvan kannatuksen suhteen. SDP:n oppositiopolitiikka jäi selvästi Ville Niinistön johtamien Vihreiden ärhäkän oppositiopolitiikan jalkoihin. 

Näissä vaaleissa mielenkiintoiset asiat tapahtuivat pienemmissä puolueissa. Erityisen ilahduttavaa on Feministipuolueen menestys ja valtuustopaikka Helsingissä. Uusien puolueiden on vaikea lyödä itseään läpi -kuten niin ikään ensimmäisiin valtuustopaikkoihinsa yltäneen Piraattipuolueen pitkä taival marginaalissa osoittaa- joten sillanpääaseman saavuttaminen ensi yrittämällä vain muutama kuukausi puolueen rekisteröinnin jälkeen on kova saavutus. Lohjalla feministipuolue sai 86 ääntä. Esimerkiksi Vasemmiston listoilta se olisi riittänyt valtuustopaikkaan, joten huonona sijoitusta ei voi täälläkään pitää. Menestyksen myötä äänestäjien luottamuksella on taipumusta kasvaa, joten reippaalla politikoinnilla sekä Feministipuolueen että Piraattien nousu voi hyvinkin jatkua.

Seuraavaksi kunnissa alkaa luottamuspaikkaruletti, joka vaalituloksen valossa näyttää taas mielenkiintoiselta. Perussuomalaiset joutuvat ottamaan reilusti takapakkia. Lohjallakin Vihreät rynnivät voittoon nousten kolmanneksi suurimmaksi valtuustoryhmäksi. Lohjalla vihervasemmistolainen yhteistyö ei ole varsinaisesti kukoistanut, ihan muuten vain totean että yhtenäinen vihervasemmisto ylittäisi pääluvultaan sekä SDP:n että Kokoomuksen. Oma lautamiespestini on luonnollisesti katkolla. Jatkan luottamushommia "sinne mennään minne kaivataan"-asenteella. Siihen voimme kuitenkin luottaa että jotakin hyödyllistä puuhaa jossa pääsen edustamaan pikku äänestäjäkuntani arvoja, varmasti tulee löytymään.

Roskanpoimijan pohdintaa

Kun omenapuut on saatu ojennukseen, on aika napata roskapussi käteen ja tehdä kierros tiluksilla. Joka vuosi pussi on täyttynyt. Tällä kertaa löytyi muun muassa sipsi- ja paistopisteleivonnaispusseja, karkkipapereita, nuuskarasia, tiilenpala, kahvimuki ja kasa epämääräisempiä muovi- ja metallijätteitä. Enimmät ryönät löytyvät tietysti niiltä tontin reunoilta joiden vieressä tie kulkee. Roskat näyttävät täsmälleen sellaisilta joiden heittäjä on unohtanut niiden olemassaolon saman tien. Minun muistini on parempi: jos keväisten kierrosteni roskapussit lasketaan yhteen, niillä täyttäisi jo perheen jäteastian. Oma lukunsa on se, että puutarhan talviteloille laittamiseen kuuluu niin ikään vastaava kierros, saman tyyppisin tuloksin. Sinä aikana kun vuohenp... tarkoitan rehevä nurmikko peittää ja värittää maiseman, noukimme tietysti vastaantulevat roskat yksitellen. 

Samaan tapaan minullakin on toki taipumusta unohtaa huushollissa syntyneet jätteet niiden kadottua silmistäni. Minun jäljiltäni kenenkään ei tarvitse kerätä roskia maastosta. Silti roskani teettävät yhä työtä monelle: kierrätysmateriaalien käsittelijöille, vedenpuhdistamon väelle, kaatopaikkahenkilökunnalle. Roskienkeruutuokion muistutti tästäkin. Zero waste-kotia Pientilasta ei ole tulossa. Jos rehellisiä ollaan, moni kerrostaloeläjä saattaa kierrättää jätteensä meikäläisiä enemmän ja paremmin. Pienetkin parannukset kuitenkin kasaantuvat ajan myötä siinä missä pienet karkkikääreetkin. Niillä on väliä. Siksi minäkin jatkan sitkeästi hentoja yrityksiäni vähentää taloutemme jätemäärää. 

Onneksi jätteiden lajittelun täydellistäminen ei ole ainoa keino pyrkiä tavoitteeseen. Tärkeitä edistysaskeleita otetaan muuallakin: ostoksilla (ja etenkin ostamista vältellessä), korjatessa, tuunatessa, lainatessa, kierrätellessä. Onneksi tässäkin kisassa kaikella on väliä ja onneksi kilpakumppanina on vain Eilinen Minä.

Pientilametodi, eli se paras tapa jakaa kotityöt

Se löytyy meiltä. Olkoonkin, ettei se muistuta yhtään niitä ideoita joita julkisessa keskustelussa viime aikoina on näkynyt. Ei excel-taulukoita, ei metatöiden huolellista laskemista, ei kroonistuvaa uupumista ja tympääntymistä, palkattuja siivoojia eikä riitelyä. Ei tosin myöskään jatkuvasti vastapuunatun siistissä kunnossa olevaa kotia, mutta keskustelua seuratessa on käynyt selväksi myös ettei sitä ole monella muullakaan. Toisaalta missään meillä ei näy kovin suuria tekemättömien tehtävien vuoria, puolitoistakiloinen kani on yhä reilusti pölypalloja kookkaampi ja kaapista voi luottaa löytävänsä puhdasta päällepantavaa ja puhtaita teemukeja. Välillä jopa ehditään perussiivoilun lisäksi vaihtaa kukkaruukkuihin multia, pestä ikkunoita ja roudata mattoja pesulaan. 
Perheen tyytyväisyys verrattuna tehtyjen tehtävien määrään ratkaisee metodien kisan selvästi Pientilametodin eduksi.

Pientilametodin mukaan tärkeintä kotitöiden jakamisessa ei ole lopputuloksen sisustuslehtikelpoisuus eikä se että molemmat jatkuvasti tekevät täsmälleen yhtä paljon (painotettuna meidän tapauksessa tietysti sillä että toisella on vaativa työ ja toisella vaativa terveysongelma). Tärkeintä on sopu. Se etteivät kotityöt uuvuta kumpaakaan eikä kumpikaan koe oloaan erityisen orjuutetuksi. Se että päivittäin aikaa jää hieman myös levolle ja perheonnelle. Se että kotitöistä käytävä keskustelu tapahtuu ystävälliseen sävyyn. Lähtökohtana on lyhyesti sanottuna se että kotityöt tehdään perhettä varten, mutta perhe ei ole pelkkää työvoimaa kotitöitä varten.

Toiseksi tärkeintä on muistaa, että kotitöitä kertyy vain ihmisille joilla on koti, ja erityisen paljon ihmisille joilla on tilava koti, lemmikkejä, lapsia tai vastaavia juttuja jotka on hankittu sillä ajatuksella että niiden myötä onni vain kasvaa. Kaikilla halukkailla ei ole kattoa pään päällä eikä mahdollisuutta jakaa elämäänsä puolison, eläinystävien tai lasten kanssa. Kotitöiden jakamisesta pääsevät valittamaan vain ne joilla on joku jonka kanssa jakaa työt. Sille jolle on kertynyt tehtäviä kotihommia, on kertynyt paljon muutakin. Sinkkutalouksissa työnjako on tosi yksinkertaista: joko minä teen sen tai se jää tekemättä. Jos kuitenkin on sitä mieltä että elää mieluummin perheessä ja että oma kotikin on pohjimmiltaan positiivinen juttu, ei auta kuin päätellä että kotityöt ovat ilo ja etuoikeus joiden olemassaolevat vaihtoehdot ovat huonompia. Viime vuosikymmenet muodissa ollut ajatus siitä että kotityöt ovat pakkopullaa ja elämän tuhlausta ei ole mikään suuri totuus vaan vain ajatus muiden joukossa. Parempi on ajatella että kotityöt ovat osa elämää ja niiden tekeminen on tilaisuus parantaa sekä omaa että läheisimpien hyvinvointia.

Ai eikö vaihtoehtona olekaan "puoliso tekee kaiken, tai ainakin ikävimmät ja raskaimmat hommat"? Tästä päästään kolmanteen Pientilametodin perusperiaatteeseen: molemminpuoliseen haluun tehdä kumppani onnelliseksi ja hänen elämänsä mahdollisimman helpoksi. Haasteitahan meillä kaikilla riittää omastakin takaa, ja ulkomaailmasta niitä saa vielä lisää. On kuitenkin hyvä jos kotona vallitsee toisenlainen todellisuus jota ohjaa välittäminen itse vapaaehtoisesti valitun puolison onnesta. Siihen periaatteeseen eivät mitenkään sovi yritykset päästä mahdollisimman vähällä tai vyöryttää mahdollisimman paljon tehtäviä toiselle, marttyyriasenne tai pilkuntarkka taulukointi jonka tavoitteena on varmistaa se ettei itse vaan vahingossakaan tee yhtään ekstraa. Sen sijaan siihen sopivat erinomaisesti yritykset ottaa molempien mieltymykset huomioon työnjaossa, puolison pyyntöjen toteuttaminen reippaasti ja iloisesti sekä se että molempien inhokkityöt tehdään lähtökohtaisesti yhdessä. Myös iloinen irtopisteiden kalastelu oma-aloitteisella asenteella (ja toisen ahkeruuden huomiointi) sopii hyvin kuvioon. Ja keskustelu sekä aitoon yhteisymmärrykseen (joka siis on eri asia kuin pitkin hampain saavutettu kompromissi jossa molemmat tuntevat oikeastaan hävinneensä) pääseminen, se on aivan olennaista oikeastaan koko ajan, oli sovittavana sitten töiden jakaminen, tavoiteltava siisteys- ja palvelutaso tai oman ajan ja perhe-elämän pyörittämisen sovittelu. 

Viimeinen hyvä periaate on reilu annos realismia ja tavoitteiden suhteuttaminen elämän realiteetteihin, esimerkiksi siihen resurssimäärään mikä kotitöihin on järkevästi käytettävissä. Tärkeää on huomata että resurssien määrä vaihtelee elämäntilanteen mukaan. Joskus aikaa ja jaksua on runsaasti, joskus niitä on vähemmän. Resursseja pohtiessa on hyvä jos osaa laittaa tehtävät suunnilleen tärkeysjärjestykseen. Listan häntäpäässä olevista jutuista voi sitten hätätilassa tinkiä tavalla tai toisella. Se mitä häntäpäähän päätyy, on kuitenkin yksilöllistä. Esimerkiksi meidän perheessä arvostetaan ensiluokkaista ruokahuoltoa mutta tarpeen vaatiessa ollaan valmiita sietämään tavaroiden kerääntymistä kasoiksi. Toisissa perheissä vallitsee joka päivä sellainen järjestys mitä meillä näkee vain satunnaisesti mutta arkiruuan virkaa toimittavat voileivät ja purkkikeitot. Meidän perheen tärkeysjärjestys on ilman muuta ylivertaisen hyvä -mutta vain meidän perheelle. Toiset ihmiset ja perheet ovat erilaisia, ja heidän onnensa voi olla toisennäköistä. Tunne itsesi, tunne perheesi- ja tunne elämäsi realiteetit. 

Kaikki mikä näiden periaatteiden päälle tulee, on ekstraa. Pohjimmiltaan on ihan sama onko perheessä tiskivuorot vai onko tiskaaminen yhden tehtävä ja pyykinpesu toisen tehtävä. On ihan sama, kuka silittää kenenkin paidat, pääasia että siistiä päällepantavaa saadaan tuotettua vaarantamatta sopuisaa tunnelmaa. Paras vaihtoehto on se millä hommat tulevat tehdyksi suunnilleen siten ja silloin kun pitääkin mahdollisimman pienellä uupumuksen ja kiukun määrällä. On ihan sama, siivotaanko joka päivä jonkin verran vai pidetäänkö lauantaisin kunnon viikkosiivoussessiot joiden välillä siisteystaso hiljakseen laskee, kunhan kodin siisteystaso on asukkaiden mielestä keskimäärin siedettävä eikä uhkaa sopua. Se jolle on äärimmäisen tärkeää että keittiönpöytä on aina tyhjä ja vastapyyhitty, voi ottaa homman hoitaakseen. Toinen voi sitten tehdä jotain muuta, tai sitten voidaan keskustelun kautta päästä yhteisymmärrykseen siitä että kysymyksessä on ekstratyö jonka tekemisestä toiselle tulee niin hyvä mieli että se on vaivan (vaan ei marttyyrikohtauksen) arvoista.

Pientilametodin huonona puolena on se ettei se takaa kotia jolle sisustuslehden toimittajista ja martoista koostuva tarkastuslautakunta antaisi koska tahansa täydet pisteet. Sen hyvänä puolena on, että tärkeät asiat ovat yleensä kunnossa ja muutkin hommat tulevat hoidetuksi kohtuullisessa ajassa. Parasta kuitenkin on että sopu ja perheonni, ne asiat minkä toivossa elämään on tullut kerättyä perheenjäseniä, pirtti ja kunnioitettava määrä tavaraa, kukoistavat.

Varhaiskevät Pientilalla

Omenapuiden leikkuu-urakka Pientilalla on lopuillaan. Puiden leikkaus on osoittautunut tänäkin vuonna hyväksi keinoksi varmistaa etteivät kevään ensi merkit vain mene ohi. 
Etelänmatkalaisia on alkanut jo saapua. Sepelkyyhky palasi muutama päivä sitten Etelä-Euroopasta, höyhennys taitaa kuvassa olla epäjärjestyksessä vielä matkan jäljiltä.

We are almost done with our annual apple tree trimming project. As usual, working on the trees has been a good way to ensure that no early signs of spring have gone unnoticed. Birds have started to return from their winter holiday resorts. Here's common wood pigeon who has just arrived to Smallhold's airspace.

 photo DSCN1302_zpsoxswawbl.jpg

Lintulaudan antimet ovat kiinnostaneet punarintaa. Lintujen ruokintakausi on jo melkein ohi.  Myöhemmin odotan punarinnasta seuraa keväisille kaivauksille. 

European robin arrived just in time to sample last treats of our bird feeding. The feeding season is almost over. Later on, I'm expecting it to accompany me as I dig around the garden.

 photo DSCN1304_zpsnhgellsz.jpg

Meillähän osallistetaan tunnetusti talon kani kaikkiin mahdollisiin aktiviteetteihin, nyt myös hyväntekeväisyyteen. Kevään kunniaksi Kolalainen on ryhtynyt vaihtamaan ylleen kesäisempää untuvapeitettä. Vanhoja kaninuntuvia toimitellaan hyväntekeväisyyteen pikkulintujen pesänpehmusteeksi sitä mukaa kun niitä saadaan. Viherpeippo arvostaa.

As you may have noticed, our houserabbit participates in great many things, now including charity. Kola the Rabbit is having a molting period right at the same time as the birds have started to search nesting materials. So the birds are getting some rabbit down as it becomes available. European greenfinch approves.

 photo DSCN1305_zpsjkysp5iw.jpg

Kevään varhainen ja varma merkki on tänä vuonnakin päivystävän dosentin löytyminen omenapuusta.

An early and sure sign of spring is finding our resident adjunct professor from the top of an apple tree. This year is no different.

 photo DSCN1322_zpstmkytex8.jpg

Lunta ja jäätä on vielä vähän jäljellä, mutta kevätkukat ovat jo tulossa menneen talven lumien tilalle.

We still have some snow and ice left, but spring flowers don't seem to mind. 

 photo DSCN1328_zps3dtqklq3.jpg 

Myös mukulaleinikit ovat tuloillaan. Kohta piha on taas vihreä!

Lesser celandines are growing as well. Soon our garden will be green again!

   photo DSCN1325_zpsocgujw8c.jpg

Kun tavaran hankkimisesta tuli ekologista

Vanhaan hyvään aikaan -siis siihen aikaan kun aloitin tutustumisen ympäristöetiikkaan- ajateltiin että kierrättäminen on eettistä. Turhan tavaran ostamisen välttämisestäkin puhuttiin, mutta isompi juttu oli se että kirpputorit olivat vihdoinkin päässeet stigmastaan köyhien ostospaikkoina ja muuttuneet jännittäviksi paikoiksi joissa saattoi tehdä persoonallisia löytöjä. 

Pikakelaa reilut kymmenkunta vuotta: kierrätyskeskuksetkaan eivät enää tahdo vastaanottaa pikkuviallista tavaraa, vanhoista kirjoista on tullut lähes ongelmajätettä, ja tavaran määrän sijaan brassaillaan sillä kuinka hyvin raivaus on sujunut. Niin, raivaus, sillä tavallinen siivoaminen ei enää riitä palauttamaan järjestystä tupaan. Raivauksessa kamaa lähtee laatikoittain ja jätesäkeittäin, kierrätykseen tietenkin. Kaatopaikatkin ovat nimittäin passé aikana jolloin keittiön vakiovaruste on useamman roskapussin jätevaunu.

Yhtäkkiä tavaran vastaanottaminen onkin se iso ekoteko. Vanhaa tavaraa ei nimittäin enää tarvitse aina ostaa edes pikkurahalla, hyvää tavaraa löytyy helposti hakemisen vaivalla, sitä helpommin mitä arkisemmista esineistä on kyse. Ekojeesuspisteet jaetaan nyt niille joille kelpaa vähän retrompikin tai massatuotetumpi tavara sekä niille jotka käyttävät tavaransa korjauskelvottomaan kuntoon tai kierrättävät ne ainakin kertaalleen kotosalla. Joko teiltä löytyy kierrätyskeskuksesta napattu lastulevykirjahylly? Ovatko arkiset astianne Teemaa, vai meneekö seassa muutama Kermansaven lautanen ja koristeleikattu jälkkärikulho? Oletteko shoppailleet liinavaatteiksi hyvälaatuista puuvillaa Stockmannilta vai mummolasta? Toivottavasti mummolasta, sillä vanhanajan lakanat ovat ihan toisenlaista tavaraa kuin tämän päivän huitulat. Ovatko luksusta designer-printit vai käsinvirkatut pitsit ja valkokirjonta. Käyttökelpoisen tavaran vieminen kierrätykseen on vasta puoli voittoa, oikeastaan vähemmänkin jos kierrätys ei vedä kaikkien tahtoessa samanaikaisesti eroon 80-luvun lasipöydistään, tuulipuvuistaan ja pirttikalustoistaan. Vanhan tavaran kierrätykseen vieminen on hyvä alku, mutta samalla on opittava uusi tapa hankkia tavaroita.

Se tapa on hankkia tarvitsemansa shoppailun sijasta vastaanottamalla ja persoonallisten tyylien arvonnousu yhdenmukaisten trendi-ilmiöiden sijaan. Tavaroita eestaas roudatessa on myös erinomainen hetki miettiä, mikä järki on ylipäätään ostella jotain "uutta ja kivaa" mille ei kuitenkaan ole todellista tarvetta tai edes halua sitoutua paria vuotta pidemmäksi ajaksi. Mikä järki on kuluttaa rahansa sellaiseen? Hetkellinen ilo ja piristys, tietenkin, mutta eikö niiden tunteiden tavoitteluun olisi löydettävissä parempiakin tapoja? Nyt kun ollaan herätty turhan roinan omistamisen järjettömyyteen, voitaisiin ehkä seuraavaksi miettiä nykymuotoisen ostoskäyttäytymisen järjettömyyttä.

Earth Hour 2017: Kynttiläillallisen aika!

Kohta kesäaika on täällä. Sitä ennen, tulevana lauantaina 25.3. on kuitenkin taas Earth Hour. Tällä kertaa teemana olisi maailman suurin kynttiläillallinen ympäristön ja ilmaston puolesta. Nyt on hyvä hetki kokeilla uusia kasvisreseptejä.

Itselläni pyörii mielessä seuraavanlainen menu simppeliä mutta maukasta vegaanista italialaista syötävää joka on helppo viimeistellä ja tarjoilla myös kynttilänvalossa. 


Patonkia tapenaden ja tomaattisalaatin kera

                        * * *

kantarellipastaa sisilialaiseen tapaan

                       * * *

sitruunasorbettia, soijapohjaista vaniljakastiketta


Söisitkö? Entä millaise Earth Hour-kynttiläillallisen itse toteuttaisit?

Järki ja moraali ovat tuomitsemisen kulttuurin ensimmäiset uhrit

Vaikka ihan vanhanaikainenkin kiusaaminen rehottaa yhä valtakunnassa, sen rinnalla kukoistaa myös tuomitsemisen ja yhdessäpaheksumisen kulttuuri. Tämä kulttuuri piiskaa kansalaisia niissä asioissa joihin lainsäätäjä ei ole nähnyt hyväksi puuttua. Koska se piiloutuu moraalisen erinomaisuuden ja yleisen hyvän puolustamisen kaapuun, siihen ei myöskään yritetä puuttua senkään vertaa kuin kiusaamiseen. Päin vastoin: harva se päivä mediasta löytyy tuomitsevia ulostuloja ihmisiltä joiden koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella luulisi tietävän paremmin. Usein he saavat vielä kiitosta suoraselkäisyydestään ja siitä että "uskaltavat sanoa suoraan". Pahoinvoinnin levittämisestä on jaossa runsaasti sosiaalisia palkintoja.

Suorittamalla tehokkaasti oikeinelämisen -mikä toki vaatii sellaisia resursseja ja onnenkantamoisia joita kaikilla ei ole- voi välttyä tulemasta tuomituksi B-luokan kansalaiseksi. Iloa hyvästä suorituksesta ei sittenkään ole luvassa. Koska tuomitsemisen kulttuuri on pohjimmiltaan vain koulukiusausta uusissa pukimissa, aina täytyy olla varpaillaan sillä ne jotka tahtovat kiusata kyllä vaikka keksivät toisista vikoja jos niitä ei muuten ala löytyä. Tämän kaikki toki tietävät sisimmässään. Silti moni valitsee suorittamisen ja energian kuluttamisen elämän kulissien kiillotteluun, ei siksi että sieltä löytyisi onni vaan siitä että kiusaajat ovat tunnetusti häijyjä tyyppejä joiden vastustaminen vaatii urheutta. Sille joka pelkää, laiha sopu näyttää paremmalta vaihtoehdolta kuin vapaus elää elämäänsä kuten parhaaksi näkee, armollisena sekä itselle että muille.

Arkisen tuomitsemisen kulttuuri eroaa kiusaamisesta vain siltä osin ettei kohdetta yksilöidä suoraan. Itse joutuu päättelemään, keihin läsnäolijoihin viitataan kun tuomitaan työttömät, itseaiheutettuja kansantauteja potevat, tyylittömät, huonot vanhemmat, uusavuttomat, elämäntavoiltaan lepsut, väärinajattelijat,väärinauttajat, väärinsyöjät, vääräuskoiset ja vääränväriset. Ketään ei tarvitse osoittaa sormella, ei tarvitse edes kysellä kenenkään moraalisista puutteista. Jo yleisellä tasolla tuomitseminen sosiaalisessa tilanteessa riittää jakamaan väen kunnollisiin ja heidän alapuolellaan oleviin kunnottomiin. Ihmisen riittää painamaan alas yllättävän tehokkaasti jo pelkkä hiljainen tieto siitä että jos Tuo tietäisi millainen olen, hän halveksisi minua.
Jaon kunnollisiin ja kunnottomiin saa suorittaa se joka keksii ryhtyä arvostelemaan. Tämä kekseliäisyys palkitaan vapaalipulla moraalisen tunkion huipulle. Kun sosiaalinen arvojärjestys on kertaalleen selvitetty, ei ole myöskään enää mitään syytä ryhtyä keskustelemaan muista maailmaa piinaavista moraalisista ongelmista, etenkään niistä joista puhuminen saattaisi tuntua kiusalliselta hänelle joka on juuri todistanut moraalisen erinomaisuutensa paheksumalla reippaammin kuin kukaan muu.

Koska tuomitsija on hyvä ihminen, hän ei suinkaan kiusaa, ihan muuten vaan hänellä on varmaa tietoa siitä että jokainen uusavuton on typerys, jokainen lihava laiska sipsinmussuttaja, jokainen uskovainen kiihkoilija, jokainen työtön laiska sosiaalipummi. Ei tuomitsija suinkaan paheksu kenenkään ulkonäköä, yhteiskuntaluokkaa tai elämän vastoinkäymisiä, sehän olisi ilkeää. Asia vain on niin että pintapuoliset seikat ja arkiset sattumukset kertovat suuria totuuksia ihmisten moraalisista puutteista. Ja moraaliset puutteet ovat asioita joita saa kritisoida, tekeväthän niin jopa ammattieetikot. Tuomitsijan mielessä havaittuun paheksuttavaan ominaisuuteen on olemassa vain yksi mahdollinen syy, nimittäin moraalinen kehnous, ja siitä pelastaa vain parannuksen tekeminen ryhdistäytymällä. Yhteiskuntatieteellinen tutkimus tosin osaa kertoa, että maku on niin vahvasti yhteiskuntaluokkasidonnainen asia että tuomitessamme toisten huonoa makua tuomitsemme lähinnä heidän yhteiskuntaluokkaansa ja että sosiaaliset ongelmat ovat nimenomaan sosiaalisia ongelmia eivätkä yksilön paheita siitä syystä että niiden juuret ovat olennaisilta osin yhteiskunnan rakenteissa. Lääketiede kertoo, että kansantaudit ovat kansantauteja pitkälti siksi että niihin voimakkaasti kontribuoivia tekijöitä on läsnä arkisessa ympäristössä ja kulttuurissa. Pelkkä terve järki kertoo, että vaikka 99% paheelliselta näyttävistä ihmisistä olisi vain ryhdistäytymistä vailla olevia paheellisia ihmisiä, kuka tahansa yksittäinen vastaantulija voi olla juuri se henkilö jonka tilanne on sen verran monimutkainen että yksioikoinen tuomitseminen kertoo vain tuomitsijan järjen puutteista.

Usein tuomitsija perustelee häijyyttään perimmäisellä hyväntahtoisuudellaan. Ei hän ilkeä ole,vaan ainoastaan huolissaan veronmaksajista, kansanterveydestä, katukuvasta ja siitä mitä hienot Ulkomaalaisetkin mahtavat ajatella. On ihan sivuseikka jos muiden alaspainaminen saa oman pienen elämän tuntumaan hetken aikaa hienommalta ja jos onnistuu kommunikoimaan kuulijoille minkä porukan yläpuolella itse tukevasti on. Nykymaailmassa kilpailu on kovaa joten oma erinomaisuus on parasta tehdä itse selväksi. On myös pelkkä onnekas sattuma että paras tapa ilmaista tätä huolta on juuri tuomitseminen ja ilkeily eikä jokin arkisempi ja rasittavampi toimintatapa kuten esimerkiksi tarjoutuminen kuuntelijaksi, avuksi ja tueksi sille ihmisryhmälle josta huolta kantaa.

Pahinta tuomitsen kulttuurissa ei kuitenkaan mielestäni ole edes sen lietsoma pahoinvointi. Sitäkin pahempaa on se, miten tehokkaasti tuomitsemisen kulttuuri pahentaa täsmälleen niitä ongelmia joihin se väittää yrittävänsä puuttua. Loppuhuipennukseksi sopii raflaava esimerkki. Jokainen kunnon ihminenhän tuomitsee jyrkästi pedofiilit, mitä väkivaltaisempien fantasioiden höystämänä, sen uskottavammin. Mitä tästä seuraa? Ei ainakaan se että pedofiliaan liittyvä rikollisuus olisi saatu kitkettyä valtakunnasta. Päin vastoin: kun pedofiiliset ajatuksetkin on demonisoitu, niitä kokevat eivät uskalla hakea apua eikä apua myöskään ole tarjolla kuin vasta vankilassa. Pedofiilit jotka haluaisivat välttyä rikosten tekemiseltä, saavat kamppailla halujensa kanssa miten parhaiten taitavat. Samalla vähäisistä yhteiskunnan resursseista riittää tukea ja apua on tarjolla paljon pienempiinkin mutta vähemmän ällöttäviin ongelmiin. Kaikkien osapuolten etu tietysti olisi jos pedofiilisia taipumuksia itsessään tunnistavat saisivat halunsa hallintaan ennen kuin yhdenkään lapsen tarvitsee kärsiä- mutta edes lasten etu ei näytä tässä asiassa ylittämään tuomitsemis- ja lynkkaushalua. Niin suuri on tarve päästä tuomitsemaan ja kuulumaan oikeamieliseen enemmistöön. Sama kuvio tietysti toistuu jotakuinkin kaikissa ongelmissa jotka tuomitaan: ryhdistäytymistä todennäköisemmin tuomitseminen johtaa todennäköisimmin ongelmien pahenemiseen, useamman mekanismin kautta. Uhma, häpeä ja pelko eristävät. Kun ongelmat nähdään yksilöiden ryhdistäytyisongelmina, apua ei haeta eikä sitä myöskään nähdä tarpeelliseksi tarjota. Kun asiaa pysähtyy miettimään, on jotakuinkin itsestään selvää ettei tuomittaviin elämänhallintaongelmiin ja paheisiin auta vaatiminen, tuomitseminen eikä sättiminen vaan ihmistä kunnioittava ja hänen tarpeistaan lähtevä tuki, pyydettäessä annettavat hyvät neuvot ja toisinaan ihan konkreettinenkin apu. 

Tuomitsemisen kulttuuri ei rehota siksi että yhteiskunta on niin rempallaan ja ihmiset niin kehnoja vaan siksi että halu olla häijy joutumatta vastuuseen häijysti käyttäytymisen seurauksista voittaa usein kaiken muun, niin järjen kuin moraalinkin. Seurauksista kärsii koko yhteiskunta, mutta kaikkein eniten tietysti se joka joutuu elämään häijyyttä synnyttävän pahoinvoinnin kanssa.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments