Varhaiskevät Pientilalla

Omenapuiden leikkuu-urakka Pientilalla on lopuillaan. Puiden leikkaus on osoittautunut tänäkin vuonna hyväksi keinoksi varmistaa etteivät kevään ensi merkit vain mene ohi. 
Etelänmatkalaisia on alkanut jo saapua. Sepelkyyhky palasi muutama päivä sitten Etelä-Euroopasta, höyhennys taitaa kuvassa olla epäjärjestyksessä vielä matkan jäljiltä.

We are almost done with our annual apple tree trimming project. As usual, working on the trees has been a good way to ensure that no early signs of spring have gone unnoticed. Birds have started to return from their winter holiday resorts. Here's common wood pigeon who has just arrived to Smallhold's airspace.

 photo DSCN1302_zpsoxswawbl.jpg

Lintulaudan antimet ovat kiinnostaneet punarintaa. Lintujen ruokintakausi on jo melkein ohi.  Myöhemmin odotan punarinnasta seuraa keväisille kaivauksille. 

European robin arrived just in time to sample last treats of our bird feeding. The feeding season is almost over. Later on, I'm expecting it to accompany me as I dig around the garden.

 photo DSCN1304_zpsnhgellsz.jpg

Meillähän osallistetaan tunnetusti talon kani kaikkiin mahdollisiin aktiviteetteihin, nyt myös hyväntekeväisyyteen. Kevään kunniaksi Kolalainen on ryhtynyt vaihtamaan ylleen kesäisempää untuvapeitettä. Vanhoja kaninuntuvia toimitellaan hyväntekeväisyyteen pikkulintujen pesänpehmusteeksi sitä mukaa kun niitä saadaan. Viherpeippo arvostaa.

As you may have noticed, our houserabbit participates in great many things, now including charity. Kola the Rabbit is having a molting period right at the same time as the birds have started to search nesting materials. So the birds are getting some rabbit down as it becomes available. European greenfinch approves.

 photo DSCN1305_zpsjkysp5iw.jpg

Kevään varhainen ja varma merkki on tänä vuonnakin päivystävän dosentin löytyminen omenapuusta.

An early and sure sign of spring is finding our resident adjunct professor from the top of an apple tree. This year is no different.

 photo DSCN1322_zpstmkytex8.jpg

Lunta ja jäätä on vielä vähän jäljellä, mutta kevätkukat ovat jo tulossa menneen talven lumien tilalle.

We still have some snow and ice left, but spring flowers don't seem to mind. 

 photo DSCN1328_zps3dtqklq3.jpg 

Myös mukulaleinikit ovat tuloillaan. Kohta piha on taas vihreä!

Lesser celandines are growing as well. Soon our garden will be green again!

   photo DSCN1325_zpsocgujw8c.jpg

Kun tavaran hankkimisesta tuli ekologista

Vanhaan hyvään aikaan -siis siihen aikaan kun aloitin tutustumisen ympäristöetiikkaan- ajateltiin että kierrättäminen on eettistä. Turhan tavaran ostamisen välttämisestäkin puhuttiin, mutta isompi juttu oli se että kirpputorit olivat vihdoinkin päässeet stigmastaan köyhien ostospaikkoina ja muuttuneet jännittäviksi paikoiksi joissa saattoi tehdä persoonallisia löytöjä. 

Pikakelaa reilut kymmenkunta vuotta: kierrätyskeskuksetkaan eivät enää tahdo vastaanottaa pikkuviallista tavaraa, vanhoista kirjoista on tullut lähes ongelmajätettä, ja tavaran määrän sijaan brassaillaan sillä kuinka hyvin raivaus on sujunut. Niin, raivaus, sillä tavallinen siivoaminen ei enää riitä palauttamaan järjestystä tupaan. Raivauksessa kamaa lähtee laatikoittain ja jätesäkeittäin, kierrätykseen tietenkin. Kaatopaikatkin ovat nimittäin passé aikana jolloin keittiön vakiovaruste on useamman roskapussin jätevaunu.

Yhtäkkiä tavaran vastaanottaminen onkin se iso ekoteko. Vanhaa tavaraa ei nimittäin enää tarvitse aina ostaa edes pikkurahalla, hyvää tavaraa löytyy helposti hakemisen vaivalla, sitä helpommin mitä arkisemmista esineistä on kyse. Ekojeesuspisteet jaetaan nyt niille joille kelpaa vähän retrompikin tai massatuotetumpi tavara sekä niille jotka käyttävät tavaransa korjauskelvottomaan kuntoon tai kierrättävät ne ainakin kertaalleen kotosalla. Joko teiltä löytyy kierrätyskeskuksesta napattu lastulevykirjahylly? Ovatko arkiset astianne Teemaa, vai meneekö seassa muutama Kermansaven lautanen ja koristeleikattu jälkkärikulho? Oletteko shoppailleet liinavaatteiksi hyvälaatuista puuvillaa Stockmannilta vai mummolasta? Toivottavasti mummolasta, sillä vanhanajan lakanat ovat ihan toisenlaista tavaraa kuin tämän päivän huitulat. Ovatko luksusta designer-printit vai käsinvirkatut pitsit ja valkokirjonta. Käyttökelpoisen tavaran vieminen kierrätykseen on vasta puoli voittoa, oikeastaan vähemmänkin jos kierrätys ei vedä kaikkien tahtoessa samanaikaisesti eroon 80-luvun lasipöydistään, tuulipuvuistaan ja pirttikalustoistaan. Vanhan tavaran kierrätykseen vieminen on hyvä alku, mutta samalla on opittava uusi tapa hankkia tavaroita.

Se tapa on hankkia tarvitsemansa shoppailun sijasta vastaanottamalla ja persoonallisten tyylien arvonnousu yhdenmukaisten trendi-ilmiöiden sijaan. Tavaroita eestaas roudatessa on myös erinomainen hetki miettiä, mikä järki on ylipäätään ostella jotain "uutta ja kivaa" mille ei kuitenkaan ole todellista tarvetta tai edes halua sitoutua paria vuotta pidemmäksi ajaksi. Mikä järki on kuluttaa rahansa sellaiseen? Hetkellinen ilo ja piristys, tietenkin, mutta eikö niiden tunteiden tavoitteluun olisi löydettävissä parempiakin tapoja? Nyt kun ollaan herätty turhan roinan omistamisen järjettömyyteen, voitaisiin ehkä seuraavaksi miettiä nykymuotoisen ostoskäyttäytymisen järjettömyyttä.

Earth Hour 2017: Kynttiläillallisen aika!

Kohta kesäaika on täällä. Sitä ennen, tulevana lauantaina 25.3. on kuitenkin taas Earth Hour. Tällä kertaa teemana olisi maailman suurin kynttiläillallinen ympäristön ja ilmaston puolesta. Nyt on hyvä hetki kokeilla uusia kasvisreseptejä.

Itselläni pyörii mielessä seuraavanlainen menu simppeliä mutta maukasta vegaanista italialaista syötävää joka on helppo viimeistellä ja tarjoilla myös kynttilänvalossa. 


Patonkia tapenaden ja tomaattisalaatin kera

                        * * *

kantarellipastaa sisilialaiseen tapaan

                       * * *

sitruunasorbettia, soijapohjaista vaniljakastiketta


Söisitkö? Entä millaise Earth Hour-kynttiläillallisen itse toteuttaisit?

Järki ja moraali ovat tuomitsemisen kulttuurin ensimmäiset uhrit

Vaikka ihan vanhanaikainenkin kiusaaminen rehottaa yhä valtakunnassa, sen rinnalla kukoistaa myös tuomitsemisen ja yhdessäpaheksumisen kulttuuri. Tämä kulttuuri piiskaa kansalaisia niissä asioissa joihin lainsäätäjä ei ole nähnyt hyväksi puuttua. Koska se piiloutuu moraalisen erinomaisuuden ja yleisen hyvän puolustamisen kaapuun, siihen ei myöskään yritetä puuttua senkään vertaa kuin kiusaamiseen. Päin vastoin: harva se päivä mediasta löytyy tuomitsevia ulostuloja ihmisiltä joiden koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella luulisi tietävän paremmin. Usein he saavat vielä kiitosta suoraselkäisyydestään ja siitä että "uskaltavat sanoa suoraan". Pahoinvoinnin levittämisestä on jaossa runsaasti sosiaalisia palkintoja.

Suorittamalla tehokkaasti oikeinelämisen -mikä toki vaatii sellaisia resursseja ja onnenkantamoisia joita kaikilla ei ole- voi välttyä tulemasta tuomituksi B-luokan kansalaiseksi. Iloa hyvästä suorituksesta ei sittenkään ole luvassa. Koska tuomitsemisen kulttuuri on pohjimmiltaan vain koulukiusausta uusissa pukimissa, aina täytyy olla varpaillaan sillä ne jotka tahtovat kiusata kyllä vaikka keksivät toisista vikoja jos niitä ei muuten ala löytyä. Tämän kaikki toki tietävät sisimmässään. Silti moni valitsee suorittamisen ja energian kuluttamisen elämän kulissien kiillotteluun, ei siksi että sieltä löytyisi onni vaan siitä että kiusaajat ovat tunnetusti häijyjä tyyppejä joiden vastustaminen vaatii urheutta. Sille joka pelkää, laiha sopu näyttää paremmalta vaihtoehdolta kuin vapaus elää elämäänsä kuten parhaaksi näkee, armollisena sekä itselle että muille.

Arkisen tuomitsemisen kulttuuri eroaa kiusaamisesta vain siltä osin ettei kohdetta yksilöidä suoraan. Itse joutuu päättelemään, keihin läsnäolijoihin viitataan kun tuomitaan työttömät, itseaiheutettuja kansantauteja potevat, tyylittömät, huonot vanhemmat, uusavuttomat, elämäntavoiltaan lepsut, väärinajattelijat,väärinauttajat, väärinsyöjät, vääräuskoiset ja vääränväriset. Ketään ei tarvitse osoittaa sormella, ei tarvitse edes kysellä kenenkään moraalisista puutteista. Jo yleisellä tasolla tuomitseminen sosiaalisessa tilanteessa riittää jakamaan väen kunnollisiin ja heidän alapuolellaan oleviin kunnottomiin. Ihmisen riittää painamaan alas yllättävän tehokkaasti jo pelkkä hiljainen tieto siitä että jos Tuo tietäisi millainen olen, hän halveksisi minua.
Jaon kunnollisiin ja kunnottomiin saa suorittaa se joka keksii ryhtyä arvostelemaan. Tämä kekseliäisyys palkitaan vapaalipulla moraalisen tunkion huipulle. Kun sosiaalinen arvojärjestys on kertaalleen selvitetty, ei ole myöskään enää mitään syytä ryhtyä keskustelemaan muista maailmaa piinaavista moraalisista ongelmista, etenkään niistä joista puhuminen saattaisi tuntua kiusalliselta hänelle joka on juuri todistanut moraalisen erinomaisuutensa paheksumalla reippaammin kuin kukaan muu.

Koska tuomitsija on hyvä ihminen, hän ei suinkaan kiusaa, ihan muuten vaan hänellä on varmaa tietoa siitä että jokainen uusavuton on typerys, jokainen lihava laiska sipsinmussuttaja, jokainen uskovainen kiihkoilija, jokainen työtön laiska sosiaalipummi. Ei tuomitsija suinkaan paheksu kenenkään ulkonäköä, yhteiskuntaluokkaa tai elämän vastoinkäymisiä, sehän olisi ilkeää. Asia vain on niin että pintapuoliset seikat ja arkiset sattumukset kertovat suuria totuuksia ihmisten moraalisista puutteista. Ja moraaliset puutteet ovat asioita joita saa kritisoida, tekeväthän niin jopa ammattieetikot. Tuomitsijan mielessä havaittuun paheksuttavaan ominaisuuteen on olemassa vain yksi mahdollinen syy, nimittäin moraalinen kehnous, ja siitä pelastaa vain parannuksen tekeminen ryhdistäytymällä. Yhteiskuntatieteellinen tutkimus tosin osaa kertoa, että maku on niin vahvasti yhteiskuntaluokkasidonnainen asia että tuomitessamme toisten huonoa makua tuomitsemme lähinnä heidän yhteiskuntaluokkaansa ja että sosiaaliset ongelmat ovat nimenomaan sosiaalisia ongelmia eivätkä yksilön paheita siitä syystä että niiden juuret ovat olennaisilta osin yhteiskunnan rakenteissa. Lääketiede kertoo, että kansantaudit ovat kansantauteja pitkälti siksi että niihin voimakkaasti kontribuoivia tekijöitä on läsnä arkisessa ympäristössä ja kulttuurissa. Pelkkä terve järki kertoo, että vaikka 99% paheelliselta näyttävistä ihmisistä olisi vain ryhdistäytymistä vailla olevia paheellisia ihmisiä, kuka tahansa yksittäinen vastaantulija voi olla juuri se henkilö jonka tilanne on sen verran monimutkainen että yksioikoinen tuomitseminen kertoo vain tuomitsijan järjen puutteista.

Usein tuomitsija perustelee häijyyttään perimmäisellä hyväntahtoisuudellaan. Ei hän ilkeä ole,vaan ainoastaan huolissaan veronmaksajista, kansanterveydestä, katukuvasta ja siitä mitä hienot Ulkomaalaisetkin mahtavat ajatella. On ihan sivuseikka jos muiden alaspainaminen saa oman pienen elämän tuntumaan hetken aikaa hienommalta ja jos onnistuu kommunikoimaan kuulijoille minkä porukan yläpuolella itse tukevasti on. Nykymaailmassa kilpailu on kovaa joten oma erinomaisuus on parasta tehdä itse selväksi. On myös pelkkä onnekas sattuma että paras tapa ilmaista tätä huolta on juuri tuomitseminen ja ilkeily eikä jokin arkisempi ja rasittavampi toimintatapa kuten esimerkiksi tarjoutuminen kuuntelijaksi, avuksi ja tueksi sille ihmisryhmälle josta huolta kantaa.

Pahinta tuomitsen kulttuurissa ei kuitenkaan mielestäni ole edes sen lietsoma pahoinvointi. Sitäkin pahempaa on se, miten tehokkaasti tuomitsemisen kulttuuri pahentaa täsmälleen niitä ongelmia joihin se väittää yrittävänsä puuttua. Loppuhuipennukseksi sopii raflaava esimerkki. Jokainen kunnon ihminenhän tuomitsee jyrkästi pedofiilit, mitä väkivaltaisempien fantasioiden höystämänä, sen uskottavammin. Mitä tästä seuraa? Ei ainakaan se että pedofiliaan liittyvä rikollisuus olisi saatu kitkettyä valtakunnasta. Päin vastoin: kun pedofiiliset ajatuksetkin on demonisoitu, niitä kokevat eivät uskalla hakea apua eikä apua myöskään ole tarjolla kuin vasta vankilassa. Pedofiilit jotka haluaisivat välttyä rikosten tekemiseltä, saavat kamppailla halujensa kanssa miten parhaiten taitavat. Samalla vähäisistä yhteiskunnan resursseista riittää tukea ja apua on tarjolla paljon pienempiinkin mutta vähemmän ällöttäviin ongelmiin. Kaikkien osapuolten etu tietysti olisi jos pedofiilisia taipumuksia itsessään tunnistavat saisivat halunsa hallintaan ennen kuin yhdenkään lapsen tarvitsee kärsiä- mutta edes lasten etu ei näytä tässä asiassa ylittämään tuomitsemis- ja lynkkaushalua. Niin suuri on tarve päästä tuomitsemaan ja kuulumaan oikeamieliseen enemmistöön. Sama kuvio tietysti toistuu jotakuinkin kaikissa ongelmissa jotka tuomitaan: ryhdistäytymistä todennäköisemmin tuomitseminen johtaa todennäköisimmin ongelmien pahenemiseen, useamman mekanismin kautta. Uhma, häpeä ja pelko eristävät. Kun ongelmat nähdään yksilöiden ryhdistäytyisongelmina, apua ei haeta eikä sitä myöskään nähdä tarpeelliseksi tarjota. Kun asiaa pysähtyy miettimään, on jotakuinkin itsestään selvää ettei tuomittaviin elämänhallintaongelmiin ja paheisiin auta vaatiminen, tuomitseminen eikä sättiminen vaan ihmistä kunnioittava ja hänen tarpeistaan lähtevä tuki, pyydettäessä annettavat hyvät neuvot ja toisinaan ihan konkreettinenkin apu. 

Tuomitsemisen kulttuuri ei rehota siksi että yhteiskunta on niin rempallaan ja ihmiset niin kehnoja vaan siksi että halu olla häijy joutumatta vastuuseen häijysti käyttäytymisen seurauksista voittaa usein kaiken muun, niin järjen kuin moraalinkin. Seurauksista kärsii koko yhteiskunta, mutta kaikkein eniten tietysti se joka joutuu elämään häijyyttä synnyttävän pahoinvoinnin kanssa.

Missio: Naistenpäivä tarpeettomaksi

Sukupuolten tasa-arvo on vain yksi asia siinä pitkässä listassa itsestäänselvyyksiä joiden itsestäänselvyyttä olen alkanut viime vuosina epäilemään. Tänään, kansainvälisenä naistenpäivänä, naiset on nostettu esiin monin tavoin. Täydellisessä maailmassa naisilla ei olisi kuitenkaan yhtä omaa päivää, miehillä 364 päivää eikä muunsukupuolisten tarvitsisi tulla toimeen satunnaisilla karkauspäivillä. Olisi vain ihmisyyden, inhimillisyyden ja humanismin voiton päiviä.

Naisten kohtaamat seksistiset someraivon puuskat, ulkonäköpaineiden uudet ulottuvuudet, feminismin muuttuminen rumaksi sanaksi, sekä isänmaallisuuttaan toitottavan kansanosan estottomasti levittelemät seksuaaliväkivaltafantasiat ovat saaneet minut haistamaan ilmassa takapakin ensi tuoksahduksia.Hallituksen leikkauspolitiikan on arvioitu lyövän erityisesti naisia. Ja miksi ei olisi: sukupuolivaikutusten arviointia ei tehty ja toisin kuin edeltäjänsä, hallitus kuittasi tasa-arvokysymykset toteamalla että tasa-arvo on. Työelämän epätasa-arvon ilmentymistä riittää puhetta vuosikymmenestä toiseen, mutta tekoja ei vaan kuulu. Sama pätee myös esimerkiksi turvakotitilanteeseen joka on vuodesta toiseen tarpeeseen nähden täysin riittämätön. 

Kulttuuriset kummallisuudet eivät suinkaan rajoitu rajuihin yrityksiin vaientaa naisia somessa. Lasten vaatteet ja lelut on sukupuolitettu paljon tiukemmin kuin muistan omasta lapsuudestani. Maskuliinisuudella leikittelevät naiset ovat yhä hyväksytympiä kuin feminiinisyydellä leikittelevät miehet. Tämä kielii siitä että maskuliinisuus nähdään ylöspäin yrittämisenä mutta feminiinisyys koetaan alentavana. Teinityttöjen idoliksi leimattu artisti saa musiikkimaailmassa osakseen vähättelyä, jopa inhoa- ja samalla tulee lytätyksi teinityttöjen musiikkimaku. Eivätkä erityisen tyytyväisiltä vaikuta nekään teatterit ja kulttuuritapahtumat joita pitävät pystyssä sivistyneet keski-ikäiset naiset. Nelikymppiset ja sitä vanhemmat naiset ovat viihdeteollisuudessa jo vanhuksia joiden olisi syytä luopua sukupuolestaan ja haihtua hiljalleen tapetinjatkeeksi. Muoti- ja kehopoliisien uhriksi pääsevätkin naiset tasa-arvoisesti ilman ikärajaa, erityisesti kuitenkin ne naiset jotka kehtaavat esiintyä julkisuudessa. Oletteko edes kuulleet kehenkään mieheen viitattavan sanalla "julkisuustyrkky"? Jostakin syystä ulkonäössä havaitut puutteet ja seksuaalimoraalin vapaamielisyys ovat ylipäätään olevinaan erinomaisia keinoja mitätöidä naisen saavutukset millä tahansa alalla.

Jos nyt ei kuitenkaan kuopattaisi sitä feminismiä ihan vielä? Maailma ei ole tasa-arvon osalta valmis ennen kuin vuodessa on 365 ihmisyyden päivää, ja karkauspäivät päälle.

Saikkupäikky: Mielenterveyspuhetta

Omat ongelmani ovat tämänhetkisen käsityksen mukaan enemmän neurologisia kuin mielenterveysongelmia. Vaan psykiatrian poli on se osoite missä haasteitani aktiivisesti pähkäillään. Sen myötä olen pikkuisen herkistynyt sille miten mielenterveyspotilaista ja -ongelmista Suomessa puhutaan vuonna 2017.


Yleisessä kielenkäytössä mt-potilaaksi kutsutaan kaikkia jotka käyttäytyvät huonosti tai erikoisesti. Mielenterveysongelmaiseksi voidaan nimitellä sellaisiakin jotka ovat vain asioista eri mieltä. Hulluahan se on nähdä asiat toisin kuin Minä ne näen! Olen päässyt todistamaan sitäkin että on mietitty, mistä puolitutun voi tunnistaa mt-ongelmaiseksi (vastaus: ei yhtään mistään). Varmoiksi merkeiksi arvellaan jälleen kaikenlaisia yksilöllisyyden merkkejä, sekä tietysti sitä että vaikuttaa epämääräisen kipeältä tai stressaantuneelta. Erilaisuus on hulluuden esiaste, eikä tyhmyys voi koskaan tiivistyä joukossa. 

Toinen hyvä haukkumasana on avohoitopotilas. Avohoitopotilaitahan ovat käsittääkseni kaikki psykiatriset potilaat jotka eivät ole osastohoidossa (allekirjoittanut siis mukaan lukien). Me avohoitopotilaat olemmekin villiä sakkia: riehumme ja sekoilemme vuorokaudet ympäriinsä, paitsi silloin kun tukien huijaaminen työllistää. Yleisesti ottaen kaikki psykiatriset sairaudet vakavasta masennuksesta psykoottisuuteen kun paranisivat kovalla työnteolla ja siihen liittyvällä ryhdistäytymisellä. Jos tekee kovasti töitä, ei tietenkään ehdi riehua ja sekoilla. Keskustelun sävystä voisi niin ikään päätellä, että kaikki jotka eivät selviä yleisesti riittämättömäksi tiedetyllä terveyskeskuslääkärin määrämällä "SSRI-nappia naamaan ja viisi kertaa keskusteluapua"-reseptillä kuuluisivat suljetulle osastolle. Välimuotoja tai muita hoitomuotoja ylipäätään ei ole. Ja miten voisikaan olla kun psykiatrin määräämien lääkkeiden nauttiminen ohjeiden mukaan on tunnetusti varma konsti muuntaa hieman harmillinen varttihulluus pysyväksi raivohulluudeksi?

Pysähtyvätköhän nämä keittiöpsykologit koskaan miettimään puheidensa seurauksia? 

Mielenterveysongelmien stigmatisointi johtaa ensinnäkin siihen etteivät läheskään kaikki apua tarvitsevat uskalla hakea sitä, sen paremmin ammattilaisilta kuin läheisiltäänkään. Keittiöpsykologin logiikalla ihminen on terve niin kauan kun häntä ei sairaaksi todeta. Karmean kohtalon voi tietysti välttää sillä ettei hae apua siinä vaiheessa kun havaitsee ensimmäiset merkit arjen sakkaamisesta. Kun mielenterveyden häiriöt hävetään, vaietaan ja leimataan mahdollisimman tehokkaasti, ne lakkaavat olemasta. Vähän niin kuin homoseksuaalisuuden kriminalisointi johtaa sen katoamiseen. Pahimmassa tapauksessa päihteet koetaan sosiaalisesti hyväksyttävämmiksi ja terveellisemmiksi kuin lääkärin määrämät lääkkeet. Ongelmien piilottelu aiheuttaa stressiä ja pelkoa, siis hyvin epäterveellistä kuormitusta elämäntilanteessa jossa tarvittaisiin lempeyttä ja turvallisuudentunnetta. Tällaisista asenteista aiheutuvat kärsimykset voi jokainen mielessään kuvitella, mutta ne ovat tietysti vasta alkua. Miten mielenterveyskuntoutujat ja tavallisista (eli tilastojen valossa väestössä yleisistä) sairauksista kärsivät mutta hyvässä hoitotasapainossa olevat ja hyvin toimintakykyiset kansalaiset voivat tässä asenneilmastossa työllistyä, löytää ystäviä ja kumppaneita- sanalla sanoen palata normaaliin elämään silloin kun se olisi toimintakyvyn puolesta mahdollista? Milloin mielenterveysongelmainen edes on keittiöpsykologin mielestä parantunut? Tuskin silloin kuin hoitosuhde päättyy. Mistä sitä tietää, koska se uudestaan kilahtaa? Viisainta samantien syrjäyttää ihminen lopullisesti, viis kärsimyksestä ja hukatusta potentiaalista.

Taantumuksen aikoja kun eletään, mielenterveysongelmien demonisoinnilla on sekin tuhoisa seuraus, että se hämärtää kätevästi hyväksyttävän ja paheksuttavan käytöksen rajoja. Mieleltään sairas ihminenhän ei mahda oireilulleen -kuten perseilylle- mitään. Kun huono käytös selitetään kerkeästi oireeksi eikä valinnaksi josta ihminen on lähtökohtaisesti vastuussa, siihen ei siis tarvitse, voi, eikä ehkä kannatakaan puuttua jos ei ole mielenterveyden ammattilainen. Pahaaoloa on vain ymmärrettävä ja mietittävä, miten huonosti käyttäytyvän oloa voisi helpottaa sen sijaan että alettaisiin asettaa käytökselle jotain rajoja. Samalla tietysti onnistutaan vielä kertaalleen mustaamaan mielenterveyspotilaiden ylivoimaisen enemmistön mainetta. Useimmat ihmiset jotka hakevat apua ongelmiinsa, nimittäin hyötyvät hoidosta ja heidän ennusteensa on hyvä. Niin ikään ylivoimainen enemmistö mielenterveysongelmista kärsivistä on kunnollisia ihmisiä jotka ovat sekä motivoituneita että kykeneviä käyttäytymään hyvin. Demonisoinnilla tämä kunnollinen enemmistö häivytetään näkyvistä samalla kun vapautetaan vastuusta sananvapauden väärinkäyttäjiä ja kaikenkarvaisia kiusaajia. Tehokasta, tavallaan. Harmi vain, että tehokkuus taantumuksellisuudessa johtaa vain nopeampaan pohjalle vajoamiseen.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments