Etuoikeuksista ja ihmisoikeuksista

Kävelin lumisateessa Virkkalantietä kirjastolle miettien, miten hävyttömän etuoikeutettu olenkaan. Pakolaiskriisi jonka kuluessa Suomikin on tehnyt paljon hävettäviä tekoja tuo mitä selkeimmin esille että on suuri etuoikeus kävellä rauhassa talvista Virkkalantietä. Minä olen syntyperäinen Suomen kansalainen, ja vain koska olen älynnyt(???) syntyä oikeaan paikkaan olen oikeutettu elämään (ainakin toistaiseksi) vapaana jatkuvasta henkeen ja terveyteen kohdistuvasta uhasta. Kukaan tai mikään ei voi pakottaa minua lähtemään Suomesta sotatoimialueelle tai alueelle jossa minua odottaa humanitäärinen katastrofi vailla minkäänlaista turvaverkkoa. Kaikki tämä rauha vain siksi että olen sattunut syntymään oikeaan maahan. Hallituksemme ei ole erinomainen, mutta ei se myöskään ole sellainen seinähullujen kerho kuin monen muun maan hallitukset. Sekin on vain hyvää onnea: vaikka olen poliittisesti aktiivinen, en ole konkreettisesti voinut vaikuttaa paljoakaan siihen millainen on tämä valtio jossa asun. Jos seuraavissa vaaleissa valtakunnan johto miehitettäisiin moottoripyöräjengiläisillä, ei siinä yksi äänestäjä paljon mahtaisi. Silti olen ihan omin korvin saanut kuulla perusteluksi nuivalle asenteelle Syyrian pakolaisia kohtaan että "emme me ole siellä sotimaan alkaneet". Emme me, mutta eivät sotaa pakoon lähteneet syyrialaisetkaan. Kuka tahansa täysipäinen ihminen missä tahansa päin maailmaa haluaisi elää kuten minä: turvassa, perustarpeet tyydytettynä, niin vahvojen oikeuksien suojaamana ettei ole houkuttelevaa riistaa ihmiskauppiaille ja orjuuttajille. 

Kaikki eivät kuitenkaan voi elää näin, koska he sattuivat syntymään väärään paikkaan väärään aikaan. Viime aikoina on näkynyt paljon puheenvuoroja joissa heitä syyllistetään kouluttamattomuudesta, olkoonkin koulunkäynti pakolaisena olisi ollut mahdotonta ja vaikka aliravitsemus ja sodan traumat olisivat haitanneet heidän kehittymistään. Heitä syyllistetään lisääntymisestä vaikkei heillä ole ollut ehkäisyvälineitä eikä edes mahdollisuutta päättää omasta kehostaan. Lyhyesti sanottuna: heitä syyllistetään siitä etteivät he ole osanneet syntyä yhtä onnekkaiksi kuin minä. Kaikki on kuin suoraan psykologian alkeisoppikirjasta kun samalla vielä oma hyvä onni käännetään ansioksi: minä, suomalainen olen suorastaan ansainnut kaiken ympärillä olevan hyvän, ensinnäkin olemalla suomalainen ja toiseksi esimerkiksi maksamalla verot vain vähän nuristen. Vaikka omaisuuttani olisi jotenkin päätynyt veroparatiiseihin tai muihin arveluttaviin viritelmiin, siinä tapauksessa olen muuten vain niin menestynyt että olen ansainnut kaiken saamani hyvän ja vielä vähän päälle. Ja jos Suomi sattuisi ärsyttämään niin paljon että Pientilan Firma siirrettäisiin ystävällisemmän verokohtelun Viroon, se on vain taloudellisesti järkevää toimintaa. Sen sijaan, jos joku vääränvärinen kehtaa tulla Suomeen ansaitakseen työllä tai yrittäjänä elantonsa jota hän ei kykene kotimaassaan ansaitsemaan, esimerkiksi siksi että kotimaa on pommitettu tuhannen päreiksi, hän on vihonviimeinen elintasopakolainen joka tulee karkoittaa mieluiten tykinkuulaan sidottuna. Loogista?  Oikeudenmukaista? Kestävää? Mitä tapahtuisi, jos ihan vain ajatusleikkinä kokeilisimme hetken hyväksyä sellaisen ajatuksen että ansaitsematon hyvä onni on nostanut minut sellaiseen asemaan josta käsin voin epäinhimillistää lajitovereitani lauantaimakkaran mutustelun ohessa? 

Minä en voi korjata koko maailmaa eikä Suomi voi olla koko maailman sosiaalitoimisto. Minä kuitenkin voin olla pitämättä etuoikeutettua asemaani ansaittuna ja toisten huonoa onnea itseaiheutettuna. Sen sijaan että ryntäisin hyväksymään epäinhimillistämisen ja länsimaisen oikeusvaltion romuttamisen helpoksi ratkaisuksi maailman isoihin ja monimutkaisiin ongelmiin, voin valita yrittää ajatella ja etsiä ratkaisua. Etsiä: myöntää että en tiedä samalla kuitenkin ymmärtäen että moraalista tinkiminen ei ole käypä vaihtoehto, ja lähteä siitä että nyt on tullut vastaan sellainen ongelma jota pitää miettiä oikein kunnolla. Voin pyrkiä vähentämään kärsimystä ympärilläni, vaikka yksi ajatus kerrallaan. Voin myöntää maailman epäoikeudenmukaisuuden hyväksymättä sitä, ja voin ottaa vastuuta sen verran etten väitä kovasydämisyyttä oikeudeksi. Sen sijaan että käytän energiaani käsien pesemiseen vastuusta voin tehdä hyvää sen sen verran kuin kykenen. Tähän pystyy jokainen, jos vain haluaa. 

Jos kuitenkin ollaan sitä mieltä ettei Suomella ole enää varaa olla inhimillinen maa joka kunnioittaa ihmisoikeuksia, haluaisin kuulla, kenellä sitä varaa tässä maailmassa on? Jos maailman rikkaillakaan ei ole varaa tinkiä kaviaarista jokapäiväisen artesaanileipänsä päällä siksi että toiset saisivat elää ja koittaa elättää itsensä, voinemme suoraan todeta ihmisoikeudet saduiksi ja hyväksyä sen että perimmäinen totuus elämästä on yhä hobbesiaanisen raaka, julma ja ennenaikaiseen kuolemaan päättyvä kaikkien sota kaikkia vastaan. Jos tätä mieltä aletaan olemaan, olisi toki hyvä miettiä, millä tavalla tämä uusraakalaisen elämä on elämisen arvoista ja miten se pystyy takaamaan ihmisoikeusajattelua paremmin hyvinvoinnin, rauhan ja inhimillisen kukoistuksen mahdollisuudet. Ja jos uusraakalaisuus sattuisi huolellisen ajattelun tuoksinassa häviämään tämän kisan ihmisoikeusajattelua vastaan, on syytä kysyä, miksi se silti halutaan valita? Jostakin järkevästä syystä vaiko vain siksi että itsekkyyttä on helppo erehtyä pitämään hyveenä ja hyvää tuuria ansiona?

posted under , , , |

2 kommenttia:

loves2spin kirjoitti...

The translation is not very good, but I gather that at last, you have a diagnosis - of depression. I hope soon the wise men in Helsinki will be able to find good treatment for you. When I have suffered with severe depression in the past, it would put me in my bed with physical pain and exhaustion. It is a very strange illness. Take care!

Saara R kirjoitti...

Well, yeah...I have moderate depression, but my version of the illness is very unusual and that is why getting the diagnosis was so incredibly difficult. I'm thankful that Wise People in Helsinki were familiar with people like me and were able to interpret my strange symptoms as a version of this common and very treatable illness. Another good news is that even though I manifest depression in my own way (that, thankfully is way less painful than depression is for most people), psychotherapy should work for me just as well as for everyone else.
I'm now working on finding a suitable therapist. Also, now that I understand what causes my symptoms, I am able to take even better care of myself.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments